Helsingin Sanomien (12.9.2014) lähes aukeaman jutun otsikoksi oli valittu "Helsingin johtopestiin ehdolla taas Rädyn kaveri". Iltasanomat sanoi asian vielä selvemmin: "Rädyn sijaiseksi taas ehdolla Rädyn kaveri". Otsikon sananvalinnasta nousi aikamoinen meteli Facebookissa.
Viestiketjun aloitti ministeri Krista Kiurun erityisavustaja Esa Suominen, jonka mielestä otsikointi ei ole enää reilua. Pienessä maassa kaikki yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset tuntevat toisensa tavalla tai toisella.
Lukuisissa kommenteissa kirjoittajat miettivät erakoitumista ja ystävyyssuhteiden katkaisemista, jos aikoo jatkaa politiikassa. Joku pohtii, onko medialla sellainen logiikka, että jos jokin virhe löydetään, niin aletaan etsiä muita ja ajetaan poliitikko nurkkaan. Yksi kehottaa käyttämään medialukutaitoa ja on sitä mieltä, ettei otsikon ole tarkoituskaan olla reilu vaan kerätä klikkauksia. Toinen antaa sille nimenkin, klikkausjournalismi.
Joonas Laitisen juttu HS:ssä on muuten asiallinen ja tasapuolinen, hän on haastatellut useita helsinkiläisen sosiaali- ja terveysalan vaikuttajia sekä myös Rätyä ja sijaisehdokas Pia Sutista. Sen otsikko vain näyttää epäilyttävästi ajojahdilta ja klikkausjournalismilta.
perjantai 12. syyskuuta 2014
lauantai 6. syyskuuta 2014
Kansankäräjät netissä osa 2
Kirjoitin 6.5.2014 Helsingin Sanomien joukkoistamishankkeesta, jolla kerättiin kansalta ideoita paremman Suomen rakentamiseksi. Näitä ideoita kertyi yhteensä 6 859 HS.fi:n Kansankäräjät -palveluun. Erilaisten karsinta-, analysointi-, keskustelu- ja louhintamenetelmien avulla tehtiin yhteenveto, josta selvisi, millaisia asioita vastaajat pitivät tärkeimpinä ja miten suuri yksimielisyys niiden tärkeydestä vallitsee.
Syyskuun kuukausiliitteessä Anni Lassila ja Vappu Kaarenoja esittelevät tuloksia. Suosituin aihe oli verotus, ja hyvin paljon sanottavaa kansalla oli myös koulutuksesta, työnteosta, tasa-arvosta, yksilön vastuusta, yrittämisestä ja demokratiasta. Toimittajien mielestä ehdotukset kertovat siitä, millainen Suomesta on lähes satavuotisen itsenäisyyden aikana tullut ja miten yhteiskunta on vähä vähältä ottanut vastuun heikommistaan. Kansa vaatii palvelujen hienosäätöä, mutta niiden olemassaolosta ei enää tarvitse taistella.
Jutun otsikko on "Liiallinen holhous ja sääntely pois", ja toimittajat antavat esimerkeiksi mm. kauppojen aukioloajat ja alkoholin myynnin. Jutun pääkuvana on hyvin ohut kirja Suomen laki 2017.
Toimittajat nostavat esiin muutamia ehdotuksia, ja niitä verrataan muiden maiden käytäntöihin tai selostetaan nykykäytännön historiallista taustaa. Joistakin ehdotuksista ja niiden seurauksista he ovat pyytäneet asiantuntijalausuntoja: mm. suoran demokratian vaatimuksia kommentoi Sami Borg, jonka mukaan kansanäänestysten esteenä on usein korkea hinta, mutta sähköinen äänestys voisi muuttaa tilanteen.
Saska Saarikoski selostaa kainalojutussa, miten joukkoaivo toimi. Hänen mukaansa mitään tajunnanräjäyttävää ei kyselyssä löytynyt, mutta viilattavaa kuitenkin olisi, varsinkin yrittämistä ja työntekoa rajoittavia sääntöjä pitäisi Suomessa karsia.
Syyskuun kuukausiliitteessä Anni Lassila ja Vappu Kaarenoja esittelevät tuloksia. Suosituin aihe oli verotus, ja hyvin paljon sanottavaa kansalla oli myös koulutuksesta, työnteosta, tasa-arvosta, yksilön vastuusta, yrittämisestä ja demokratiasta. Toimittajien mielestä ehdotukset kertovat siitä, millainen Suomesta on lähes satavuotisen itsenäisyyden aikana tullut ja miten yhteiskunta on vähä vähältä ottanut vastuun heikommistaan. Kansa vaatii palvelujen hienosäätöä, mutta niiden olemassaolosta ei enää tarvitse taistella.
Jutun otsikko on "Liiallinen holhous ja sääntely pois", ja toimittajat antavat esimerkeiksi mm. kauppojen aukioloajat ja alkoholin myynnin. Jutun pääkuvana on hyvin ohut kirja Suomen laki 2017.
Toimittajat nostavat esiin muutamia ehdotuksia, ja niitä verrataan muiden maiden käytäntöihin tai selostetaan nykykäytännön historiallista taustaa. Joistakin ehdotuksista ja niiden seurauksista he ovat pyytäneet asiantuntijalausuntoja: mm. suoran demokratian vaatimuksia kommentoi Sami Borg, jonka mukaan kansanäänestysten esteenä on usein korkea hinta, mutta sähköinen äänestys voisi muuttaa tilanteen.
Saska Saarikoski selostaa kainalojutussa, miten joukkoaivo toimi. Hänen mukaansa mitään tajunnanräjäyttävää ei kyselyssä löytynyt, mutta viilattavaa kuitenkin olisi, varsinkin yrittämistä ja työntekoa rajoittavia sääntöjä pitäisi Suomessa karsia.
torstai 4. syyskuuta 2014
Ammattitoimittaja vai bloggaaja?
Juhani Karila (HS 4.9.2014) näkee muutoksen merkkejä Kotilieden ilmoituksessa (20.8.2014), jolla lehti pyytää lukijoita lähettämään arvioita historiallisista romaaneista. Hänen mielestään lehti yrittää korvata ammattitoimittajan työtä ilmaistyövoimalla. Hän muistelee myös MTV:n kampanjaa, jolla etsittiin "tähtitoimittajia" tekemään haastatteluja festareille pääsylipun hinnalla.
Käynnissä on kilpailu näkyvyydestä ammattitoimittajien ja aktiiviharrastajien välillä. Samaa ongelmaa pohtii Reetta Räty (HS Teema 4/14), hän kuvaa juttujen viimeistelyä HS:n toimituksessa ja vertaa sitä tyttärensä videoblogipostaukseen, joka syntyi neljässä minuutissa. Hän kysyy "haluaako tämä lapsi ikinä maksaa siitä, että jonkin jutun otsikkoa on miettinyt kolme hyväpalkkaista ammattilaista". Miten journalistit pärjäävät, jos kuka tahansa voi julkaista mitä tahana ilmaiseksi?
Rädyn mukaan mediataloilla on talouskriisin lisäksi potentiaalinen uskottavuuskriisi: riittääkö lupaus "laadusta", "riippumattomuudesta" ja "epäkohtien esille tuomisesta", kun vastassa on videobloggaajien "aitous" ja "oma näkökulma"?
Karilan mielestä on hyvä, että kirjoista kirjoitetaan mahdollisimman paljon. Hän haluaa kuitenkin tehdä selvän eron ammatikseen lukevan ammattikriitikon ja bloginpitäjän välillä. Tätä eroa voi arvioida vaikkapa vertaamalla Sanna Kangasniemen (HS 4.9.20014) arviota Anna-Leena Härkösen romaanista Kaikki oikein ja Mari A:n kirjablogia (http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2014/08/anna-leena-harkonen-kaikki-oikein.html).
Käynnissä on kilpailu näkyvyydestä ammattitoimittajien ja aktiiviharrastajien välillä. Samaa ongelmaa pohtii Reetta Räty (HS Teema 4/14), hän kuvaa juttujen viimeistelyä HS:n toimituksessa ja vertaa sitä tyttärensä videoblogipostaukseen, joka syntyi neljässä minuutissa. Hän kysyy "haluaako tämä lapsi ikinä maksaa siitä, että jonkin jutun otsikkoa on miettinyt kolme hyväpalkkaista ammattilaista". Miten journalistit pärjäävät, jos kuka tahansa voi julkaista mitä tahana ilmaiseksi?
Rädyn mukaan mediataloilla on talouskriisin lisäksi potentiaalinen uskottavuuskriisi: riittääkö lupaus "laadusta", "riippumattomuudesta" ja "epäkohtien esille tuomisesta", kun vastassa on videobloggaajien "aitous" ja "oma näkökulma"?
Karilan mielestä on hyvä, että kirjoista kirjoitetaan mahdollisimman paljon. Hän haluaa kuitenkin tehdä selvän eron ammatikseen lukevan ammattikriitikon ja bloginpitäjän välillä. Tätä eroa voi arvioida vaikkapa vertaamalla Sanna Kangasniemen (HS 4.9.20014) arviota Anna-Leena Härkösen romaanista Kaikki oikein ja Mari A:n kirjablogia (http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2014/08/anna-leena-harkonen-kaikki-oikein.html).
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Mediaa opettelemassa
Kirjoitin aikaisemmin (15.4.2014) Timo Soinista, jonka mukaan poliitikkojen on opittava, ettei median kanssa pidä tapella vaan sen kanssa on tultava toimeen.
Nyt Warner Music Finland ja Suomen Koripalloliitto opettelevat samoja taitoja (toimittaja Mimma Lehtovaara Turun Sanomissa 24.8.2014) Rap-artisti Cheekin ensimmäiseen konserttiin pääsivät toimittajat vain ostamalla pääsylipun, ja Susijengin yhteistyökumppanien harjoitus- ja illallistilaisuuteen he joutuivat ostamaan yli 200 euron pääsylipun. Koripalloliitto myöntää toimineensa taitamattomasti ja harkitsemattomasti. Warner Music Finland ei vastannut STT:n kommenttipyyntöön.
Tapahtumat ovat nostaneet kohun journalistipiireissä. Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Niemisen mukaan median velvollisuus on seurata ja antaa tietoja myös viihdemaailman ilmiöistä ja tapahtumista. Mediatutkija Panu Uotila pitää ilmiötä vaarallisena, tiedotusvälineillä ei saa olla taloudellista kytkentää. Professori Raimo Salokangas kehottaa kieltäytymään maksamasta ja ihmettelemään isoon ääneen, että tällaista tulee mieleen.
Viihde- ja urheilumaailman edustajat oppinevat kerralla, että median kanssa on oltava sovussa, sen ääni on niin iso, ettei suurikaan yhtiö tai järjestö pärjää sille.
Nyt Warner Music Finland ja Suomen Koripalloliitto opettelevat samoja taitoja (toimittaja Mimma Lehtovaara Turun Sanomissa 24.8.2014) Rap-artisti Cheekin ensimmäiseen konserttiin pääsivät toimittajat vain ostamalla pääsylipun, ja Susijengin yhteistyökumppanien harjoitus- ja illallistilaisuuteen he joutuivat ostamaan yli 200 euron pääsylipun. Koripalloliitto myöntää toimineensa taitamattomasti ja harkitsemattomasti. Warner Music Finland ei vastannut STT:n kommenttipyyntöön.
Tapahtumat ovat nostaneet kohun journalistipiireissä. Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Niemisen mukaan median velvollisuus on seurata ja antaa tietoja myös viihdemaailman ilmiöistä ja tapahtumista. Mediatutkija Panu Uotila pitää ilmiötä vaarallisena, tiedotusvälineillä ei saa olla taloudellista kytkentää. Professori Raimo Salokangas kehottaa kieltäytymään maksamasta ja ihmettelemään isoon ääneen, että tällaista tulee mieleen.
Viihde- ja urheilumaailman edustajat oppinevat kerralla, että median kanssa on oltava sovussa, sen ääni on niin iso, ettei suurikaan yhtiö tai järjestö pärjää sille.
torstai 21. elokuuta 2014
Demokratiasta infokratiaan osa 3
Uutispäällikkö Hannu Miettunen (Turun Sanomat 21.8.2014) puuttuu keskusteluun median politisoitumisesta ja muistuttaa, että Suomessa sanomalehdistö syntyi aikanaan maailman politisoituneimpana. Neljällä suurimmalla puolueella oli maakuntalehtien verkosto ja lisäksi oma uutistoimisto, joka välitti poliittista tekstimainontaa. Puolueet kiintiöivät Yleisradion virkoja omilleen. Miettisen mukaan tilanne muuttui 1980-luvun alussa, ja yhtenä vaikuttajana oli kirja Tamminiemen pesänjakajat.Vähitellen sanomalehdet katkaisivat muodolliset sidoksensa puolueisiin.
Oleellinen ero lienee siinä, että aikaisemmin sanomalehdet olivat poliittisesti sitoutuneita ja Ylen toimittajien poliittinen tausta oli enemmän tai vähemmän tiedossa. Kun avasi sanomalehden, tiesi minkä puolueen näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Nykyään toimittajien taustasta ei ole tietoa, vaikka silloin tällöin esitetäänkin vaatimuksia, että toimittajien pitäisi kertoa vakaumuksestaan ja sidoksistaan.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (21.8.2014) otettiin kantaa hallituksen päätökseen nostaa oppivelvollisuusikärajaa. Siinä kehotettiin kuuntelemaan opetuksen käytännön ammattilaisia, joista nimeltä mainittiin sivistysjohtaja Peter Johnson ja Harvardin yliopiston vieraileva professori Pasi Sahlberg. Heidän mielestään oppivelvollisuusiän nostaminen ei auta estämään syrjäytymistä, vaan tuki olisi kohdennettava varhaiskasvatukseen ja peruskoulun alaluokille.
On mielenkiintoista seurata, miten asia etenee hallituksen budjettiriihessä. Kuuntelevatko ministerit koulutuksen asiantuntijoita ja valtakunnan suurimman lehden mielipidettä vai pitävätkö kiinni jo tehdystä ratkaisusta?
Oleellinen ero lienee siinä, että aikaisemmin sanomalehdet olivat poliittisesti sitoutuneita ja Ylen toimittajien poliittinen tausta oli enemmän tai vähemmän tiedossa. Kun avasi sanomalehden, tiesi minkä puolueen näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Nykyään toimittajien taustasta ei ole tietoa, vaikka silloin tällöin esitetäänkin vaatimuksia, että toimittajien pitäisi kertoa vakaumuksestaan ja sidoksistaan.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (21.8.2014) otettiin kantaa hallituksen päätökseen nostaa oppivelvollisuusikärajaa. Siinä kehotettiin kuuntelemaan opetuksen käytännön ammattilaisia, joista nimeltä mainittiin sivistysjohtaja Peter Johnson ja Harvardin yliopiston vieraileva professori Pasi Sahlberg. Heidän mielestään oppivelvollisuusiän nostaminen ei auta estämään syrjäytymistä, vaan tuki olisi kohdennettava varhaiskasvatukseen ja peruskoulun alaluokille.
On mielenkiintoista seurata, miten asia etenee hallituksen budjettiriihessä. Kuuntelevatko ministerit koulutuksen asiantuntijoita ja valtakunnan suurimman lehden mielipidettä vai pitävätkö kiinni jo tehdystä ratkaisusta?
keskiviikko 20. elokuuta 2014
Demokratiasta infokratiaan, osa 2
Lisää arvioita median poliitisen vallan kasvusta tarjoavat sanomalehdet tänään (20.8.2014). Jouko Vähä-Koskela otsikoi kirjoituksensa Turun Sanomissa "Puolueet päästivät toimittajat kuninkaantekijöikseen". Hän referoi erikoistutkija Mari K. Niemen väitöskirjaa, jonka otsikko on "Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon". Toimittajat ovat ryhtyneet ohjeistamaan puolueita ja tulkitsemaan politiikkaa. Poliitikot mukautuivat tähän ja pyrkivät hyötymään mediasta. Vähä-Koskela näkee tässä myös syyn siihen, että naiset ovat nousseet puolueiden puheenjohtajatasolle.
Niemi nimittää ilmiötä "tiedotusvälineiden onnistuneeksi interventioksi", varovaisesta jälkikommentoinnista on siirrytty politiikan tekemisen osapuoleksi. Puolueet lähtivät mukaan ja alkoivat testata mediassa puheenjohtajaehdokkaiden paineeensietokykyä, vetovoimaisuutta ja esiintymistaitoja.
Paavo Rautio kirjoittaa Helsingin Sanomissa presidentin roolista, joka on kutistunut vuosikymmenten mittaan, tarkemmin sanottuna Kekkosen jälkeen. Tärkeimpänä syynä tähän Rautio pitää siirtymistä suoraan kansanvaaliin. Se on vaikuttanut presidentin auktoriteettiin, joka on tuotu liian lähelle verrattuna valitsijamiesten suorittamaaan valintarituaaliin. Lisäksi media tuo ehdokkaat kaiken kansan nähtäviksi ja arvioitaviksi.
Nyt Niinistön neuvottelut Putinin ja Poroshenkon kanssa ovat nostaneet hänet päivänpolitiikan yläpuolelle, Raution mukaan presidentille kuuluvalle paikalle.
Mari K. Niemen väitöskirja tarkastetaan Turun yliopistossa 30.8.2014.
Niemi nimittää ilmiötä "tiedotusvälineiden onnistuneeksi interventioksi", varovaisesta jälkikommentoinnista on siirrytty politiikan tekemisen osapuoleksi. Puolueet lähtivät mukaan ja alkoivat testata mediassa puheenjohtajaehdokkaiden paineeensietokykyä, vetovoimaisuutta ja esiintymistaitoja.
Paavo Rautio kirjoittaa Helsingin Sanomissa presidentin roolista, joka on kutistunut vuosikymmenten mittaan, tarkemmin sanottuna Kekkosen jälkeen. Tärkeimpänä syynä tähän Rautio pitää siirtymistä suoraan kansanvaaliin. Se on vaikuttanut presidentin auktoriteettiin, joka on tuotu liian lähelle verrattuna valitsijamiesten suorittamaaan valintarituaaliin. Lisäksi media tuo ehdokkaat kaiken kansan nähtäviksi ja arvioitaviksi.
Nyt Niinistön neuvottelut Putinin ja Poroshenkon kanssa ovat nostaneet hänet päivänpolitiikan yläpuolelle, Raution mukaan presidentille kuuluvalle paikalle.
Mari K. Niemen väitöskirja tarkastetaan Turun yliopistossa 30.8.2014.
maanantai 18. elokuuta 2014
Demokratiasta infokratiaan?
Puoluetutkija Rauli Mickelsson erittelee Turun Sanomissa (18.8.2014) syitä SDP:n kannatuksen laskuun. Perinteisesti SDP:n politiikkaa on tehty puoluejärjestöissä, ja voimakas puoluelehdistö toi politiikan valtakunnan tietoisuuteen.. 1970-luvulta lähtien politiikan teko siirtyi televisioon. Vielä vuonna 1980 puolueella oli yli sata tuhatta jäsentä, nykyään heitä on tuskin puolet tästä.
Mickelsson viittaa pääministeri Kalevi Sorsan legendaariseen infokratiapuheeseen (http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kun_sorsa_suuttui_ylelle_43043.html#media=43046), jossa tämä syytti mediaa siitä, että infokratia on korvannut demokratian. Sorsa luonnehti julkisen sanan, lähinnä yleisradion, toimintaa epä-älylliseksi ja kritiikittömäksi.
Politiikan teko on siirtynyt puoluejärjestöistä yhä enemmän ulkopuolisten tiedotusvälineiden haltuun. Aikaisemmin puolueen vaikuttajat valikoituivat pitkän järjestöissä toimimisen kautta, nykyään televisio saattaa nostaa yhden ihmisen ohitse muiden yhdessä illassa, sanoo Mickelsson.
Teemu Luukka puolestaan siteeraa (HS 18.8.2014) puheenjohtaja Antti Rinnettä , joka sanoo että äänestäjien luottamus ansaitaan vain vuosien työllä. Luukka hämmästelee alhaista kannatusprosenttia, hänen mukaansa "SDP on vaikuttanut puolueista eniten siihen, että Suomi nousi köyhästä maatalousyhteiskunnasta menestyneeksi valtioksi, jossa on pitkät lomat, hyvä koulutus ja ihmisillä monenlaista tukijärjestelmää". Vuoden 1907 jälkeen pidetyissä eduskuntavaaleissa kansa on 28 kertaa (yhteensä 36 eduskuntavaalit) äänestänyt SDP:n maan suurimmaksi puolueeksi, vaikka maata ovat koetelleet sisällissota, pari maailmansotaa ja useat talouskriisit.
Onko medialla tosiaan näin paljon valtaa? Olemmeko siirtyneet demokratiasta infokratiaan, jossa TV-väittelyt, uutiset, ajankohtaisohjelmat ja twiitit määrittelevät politiikan suunnan?
Mickelsson viittaa pääministeri Kalevi Sorsan legendaariseen infokratiapuheeseen (http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kun_sorsa_suuttui_ylelle_43043.html#media=43046), jossa tämä syytti mediaa siitä, että infokratia on korvannut demokratian. Sorsa luonnehti julkisen sanan, lähinnä yleisradion, toimintaa epä-älylliseksi ja kritiikittömäksi.
Politiikan teko on siirtynyt puoluejärjestöistä yhä enemmän ulkopuolisten tiedotusvälineiden haltuun. Aikaisemmin puolueen vaikuttajat valikoituivat pitkän järjestöissä toimimisen kautta, nykyään televisio saattaa nostaa yhden ihmisen ohitse muiden yhdessä illassa, sanoo Mickelsson.
Teemu Luukka puolestaan siteeraa (HS 18.8.2014) puheenjohtaja Antti Rinnettä , joka sanoo että äänestäjien luottamus ansaitaan vain vuosien työllä. Luukka hämmästelee alhaista kannatusprosenttia, hänen mukaansa "SDP on vaikuttanut puolueista eniten siihen, että Suomi nousi köyhästä maatalousyhteiskunnasta menestyneeksi valtioksi, jossa on pitkät lomat, hyvä koulutus ja ihmisillä monenlaista tukijärjestelmää". Vuoden 1907 jälkeen pidetyissä eduskuntavaaleissa kansa on 28 kertaa (yhteensä 36 eduskuntavaalit) äänestänyt SDP:n maan suurimmaksi puolueeksi, vaikka maata ovat koetelleet sisällissota, pari maailmansotaa ja useat talouskriisit.
Onko medialla tosiaan näin paljon valtaa? Olemmeko siirtyneet demokratiasta infokratiaan, jossa TV-väittelyt, uutiset, ajankohtaisohjelmat ja twiitit määrittelevät politiikan suunnan?
torstai 7. elokuuta 2014
Mediakritiikki on muotia
Kirjoitin aikaisemmin (22.11.2013), että sosiaalisesta mediasta on tullut viides valtiomahti, joka valvoo tiedotusvälineitä. Toimittaja Kati Pehkonen (Ylen uutiset 7.8.2014) puuttuu samaan asiaan ja kirjoittaa, että median virheiden bongaamisesta on tullut koko kansan hupia. Mediakritiikin ympärille on syntynyt blogeja ja parodiasivuja.
Tietokirjailija ja bloggaaja Katleena Kortesuo analysoi mediakriitikkojen motiiveja. "Joku kokee tärkeäksi paljastaa epäkohtia, joku haluaa pitää hauskaa, joku haluaa huomiota ja kaivaa erilaisia asioita esille, jotta voi nillittää niillä".
Median laaduntarkkailun lisääntyminen on huomattu myös Julkisen sanan neuvostossa, jossa kanteluiden määrä on ollut tasaisessa kasvussa. JSN:n puheenjotaja Risto Uimosen mukaan yleisön kriittinen katse on muuttanut toimitttajien suhdetta yleisöön, toimittajat kuuntelevat palautetta entistä herkemmin. Tutkija Heikki Heikkilä taas on sitä mieltä, että toimittajien suhde palautteeseen on ristiriitainen, toisaalta sitä arvostetaan mutta toisaalta sitä pidetään kajoamisena toimittajan autonomisuuteen.
Kaiken kaikkiaan Heikkilä pitää mediakritiikki-ilmiön kasvua hyvänä asiana. "Se kertoo siitä, että uutisilla ja journalismilla on ihmisille niin paljon merkitystä, että journalismin laatua ollaan itsekin valmiita tarkkailemaan".
Tietokirjailija ja bloggaaja Katleena Kortesuo analysoi mediakriitikkojen motiiveja. "Joku kokee tärkeäksi paljastaa epäkohtia, joku haluaa pitää hauskaa, joku haluaa huomiota ja kaivaa erilaisia asioita esille, jotta voi nillittää niillä".
Median laaduntarkkailun lisääntyminen on huomattu myös Julkisen sanan neuvostossa, jossa kanteluiden määrä on ollut tasaisessa kasvussa. JSN:n puheenjotaja Risto Uimosen mukaan yleisön kriittinen katse on muuttanut toimitttajien suhdetta yleisöön, toimittajat kuuntelevat palautetta entistä herkemmin. Tutkija Heikki Heikkilä taas on sitä mieltä, että toimittajien suhde palautteeseen on ristiriitainen, toisaalta sitä arvostetaan mutta toisaalta sitä pidetään kajoamisena toimittajan autonomisuuteen.
Kaiken kaikkiaan Heikkilä pitää mediakritiikki-ilmiön kasvua hyvänä asiana. "Se kertoo siitä, että uutisilla ja journalismilla on ihmisille niin paljon merkitystä, että journalismin laatua ollaan itsekin valmiita tarkkailemaan".
tiistai 5. elokuuta 2014
Löytöretkeilyä tiedossa
Maria Ruuska kertoo Suomen Kuvalehdessä (31/1.8.2014) Tietotyön vallankumous -hankkeesta, jossa yritetään yhdistää ihmisyyden ja teknologian parhaita puolia. Tutkijat pyrkivät puhkaisemaan informaatiokuplan, jonka vankeja nykyiset tiedonhakumenetelmät, Google etunenässä, ovat meistä tehneet. Kupla syntyy siitä, että algoritmit ohjaavat meidät tietyille samanmielisille sivuille, ja valtävä määrä muuta tietoa jää näkemättä.
"Jos Googlen ja Facbookin olisi suunnitellut äiti, joka välittää lapsistaan, ne saattaisivat olla hyvin erinäköisiä. Palvelut kehittäneille liberaaleille nörttipojille ihminen oli toissijainen asia." Näin sanoo Aaltos Technologies -yrityksen perustaja Ossi Kuittinen. Hänen mukaansa teknologiakeskustelussa ihmisestä on tullut objekti, jolle asiat vain tapahtuvat. Media huutaa kuorossa, että robotit vievät kaikkien työt. Yhteenä syynä hän pitää siiloutunutta koululaitosta, joka tuottaa hyvin spesifejä yhteiskunnan osia ja tieteen tekijöitä.
Hankkeessa kehitetään uusia ratkaisuja, mm. SciNet-hakumenetelmää, joka mahdollistaa löytöretkeilyn tiedossa. Hakutulos kehittyy koneen ja ihmisen vuorovaikutuksessa. Ohjelma tarjoaa tiedonhakijalle sellaisia hakusanoja, joita tämä ei itse keksi. Lisäksi tarvitaan kuitenkin uusia ajattelutapoja ja enemmän aikaa pohtia, mika tietolähde on oleellinen.
Ennen kaikkea meidän on muokattava suhdettamme teknologiaan, lakattava pelkäämästä sitä, otettava tietojärjestelmiä kädestä ja uskallettava käydä keskustelua teknologian moraalista.
"Jos Googlen ja Facbookin olisi suunnitellut äiti, joka välittää lapsistaan, ne saattaisivat olla hyvin erinäköisiä. Palvelut kehittäneille liberaaleille nörttipojille ihminen oli toissijainen asia." Näin sanoo Aaltos Technologies -yrityksen perustaja Ossi Kuittinen. Hänen mukaansa teknologiakeskustelussa ihmisestä on tullut objekti, jolle asiat vain tapahtuvat. Media huutaa kuorossa, että robotit vievät kaikkien työt. Yhteenä syynä hän pitää siiloutunutta koululaitosta, joka tuottaa hyvin spesifejä yhteiskunnan osia ja tieteen tekijöitä.
Hankkeessa kehitetään uusia ratkaisuja, mm. SciNet-hakumenetelmää, joka mahdollistaa löytöretkeilyn tiedossa. Hakutulos kehittyy koneen ja ihmisen vuorovaikutuksessa. Ohjelma tarjoaa tiedonhakijalle sellaisia hakusanoja, joita tämä ei itse keksi. Lisäksi tarvitaan kuitenkin uusia ajattelutapoja ja enemmän aikaa pohtia, mika tietolähde on oleellinen.
Ennen kaikkea meidän on muokattava suhdettamme teknologiaan, lakattava pelkäämästä sitä, otettava tietojärjestelmiä kädestä ja uskallettava käydä keskustelua teknologian moraalista.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Naisen asema meillä ja muualla
Tämän päivän (3.7.2014) Turun Sanomat muistutti meitä siitä, kuinka erilaisissa oloissa naiset elävät. Toimittaja Maija Palmer kirjoitti kolumnissaan äiti-bloggareista (BritMums) Britanniassa, ja ulkomaansivulla oli uutinen pyöräilevistä naisista Afganistanissa.
Länsimaissa naisten työssäkäyminen on itsestään selvää, mutta kodin, työn ja lasten yhteensovittaminen on silti usein hankalaa. Monet naiset käsittelevät näitä ongelmia bloggaamalla. Firmat ovat huomanneet niissä loistavan markkinointitilaisuuden ja yrittävät saada bloggareita mainostamaan tuotteitaan. Blogitulojen ilmoittamisesta ei ole Brianniassa lainsäädäntöä, ja ansiot vaihtelevat lahjoista ja pienistä summista 10 000 puntaan. Palmer toivoo, ettei blogeista tule halpatyöalaa, vaan bloggaajien pitäisi oppia pyytämään työstään kunnon korvaus.
Kabulin lähistöllä naiset vasta opettelevat vapautta, ja pieni ryhmä naisia ajaa kilpapyörillä välittämättä miehistä, jotka solvaavat ja nimittelevät heitä reitin varrella. Talibanin hallinnon kaatumisen jälkeen naisten asema on vähitellen parantunut, mutta asenteet ovat edelleen hyvin vanhoillisia. Pyöräilyjoukkue on joutunut kahnauksiin omatoimisten moraalinvartijoiden kanssa.
Länsimaissa naisten työssäkäyminen on itsestään selvää, mutta kodin, työn ja lasten yhteensovittaminen on silti usein hankalaa. Monet naiset käsittelevät näitä ongelmia bloggaamalla. Firmat ovat huomanneet niissä loistavan markkinointitilaisuuden ja yrittävät saada bloggareita mainostamaan tuotteitaan. Blogitulojen ilmoittamisesta ei ole Brianniassa lainsäädäntöä, ja ansiot vaihtelevat lahjoista ja pienistä summista 10 000 puntaan. Palmer toivoo, ettei blogeista tule halpatyöalaa, vaan bloggaajien pitäisi oppia pyytämään työstään kunnon korvaus.
Kabulin lähistöllä naiset vasta opettelevat vapautta, ja pieni ryhmä naisia ajaa kilpapyörillä välittämättä miehistä, jotka solvaavat ja nimittelevät heitä reitin varrella. Talibanin hallinnon kaatumisen jälkeen naisten asema on vähitellen parantunut, mutta asenteet ovat edelleen hyvin vanhoillisia. Pyöräilyjoukkue on joutunut kahnauksiin omatoimisten moraalinvartijoiden kanssa.
maanantai 26. toukokuuta 2014
Dokumenttiromaanin synty
Katsoin uudelleen Bennett Millerin ohjaaman elokuvan Capote. Äskettäin edesmennyt näyttelijä Philip Seymour Hoffman sai siitä pääosan Oscarin. Elokuva kertoo toimittaja-kirjailija Truman Capotesta. Kun hain lisätietoja netistä, kävi ilmi, että Truman Capoten kirja Kylmäverisesti loi uuden kirjallisuuden lajityypin, dokumenttiromaanin, jossa tositapahtumia kerrotaan proosan keinoin.
Alun perin Capote matkusti Kansasiin tekemään lehtijuttua maanviljelijäperheen murhasta, jolle ei tuntunut löytyvän mitään motiivia. Hän tutustui epäiltyihin, ja aineisto paisui niin suureksi, että hän kirjoitti siitä kirjan, joka ilmestyi vuonna 1966.
Dokumenttiromaanilla on ollut vaikutusta myös journalismiin. Se auttaa toimittajia käyttämään luovaa kirjoittamista ja yhdistämään sen reportaasiin. Capoten kirjaa pidetään uuden journalismin suunnannäyttäjänä.
Alun perin Capote matkusti Kansasiin tekemään lehtijuttua maanviljelijäperheen murhasta, jolle ei tuntunut löytyvän mitään motiivia. Hän tutustui epäiltyihin, ja aineisto paisui niin suureksi, että hän kirjoitti siitä kirjan, joka ilmestyi vuonna 1966.
Dokumenttiromaanilla on ollut vaikutusta myös journalismiin. Se auttaa toimittajia käyttämään luovaa kirjoittamista ja yhdistämään sen reportaasiin. Capoten kirjaa pidetään uuden journalismin suunnannäyttäjänä.
perjantai 9. toukokuuta 2014
”Tavisten” historiaa Oscar-elokuvissa
Tänä vuonna kiinnitin huomiota siihen, että ainakin kolmessa Oscar-ehdokkaassa tarina pohjautui tavallisten ihmisten elämään. Parhaaksi elokuvaksi valittiin 12 Years a Slave, jonka taustalla on Solomon Northupin omaelämäkerta vuodelta 1853. Dallas Buyers Club –elokuvasta palkittiin paras pääosan ja paras sivuosan näyttelijä. Se perustuu Ron Woodroofin elämään ja hänestä vuonna 1992 tehtyyn lehtiartikkeliin. Philomena kertoo tositarinan Philomena Leestä, joka etsi kadonnutta poikaansa yli 50 vuotta. Se sai neljä Oscar-ehdokkuutta.
Oscar-gaalassa on usein aikaisemmin nähty historiallisten henkilöiden elämästä tehtyjä teoksia, esimerkkeinä vaikkapa Kuninkaan puhe, Lincoln ja Gandhi.
Faktan ja fiktion yhdistelmä elokuvissa on mielenkiintoinen. Ehkä se on tuottajien laskelmointia, todellisuuspohja takaa sen, että katsojat kiinnostuvat tarinasta, koska näin on todella tapahtunut. Kirjoista tehdyt elokuvat nojaavat samoin siihen, että useimmat katsojat tuntevat aiheen, esimerkkinä Kummisetä-sarjan elokuvat.
Pelkkä fiktio on vaikeampi ja epävarmempi laji, tosin sekin saattaa menestyä, kuten Gravity, joka voitti seitsemän Oscaria.
Oscar-gaalassa on usein aikaisemmin nähty historiallisten henkilöiden elämästä tehtyjä teoksia, esimerkkeinä vaikkapa Kuninkaan puhe, Lincoln ja Gandhi.
Faktan ja fiktion yhdistelmä elokuvissa on mielenkiintoinen. Ehkä se on tuottajien laskelmointia, todellisuuspohja takaa sen, että katsojat kiinnostuvat tarinasta, koska näin on todella tapahtunut. Kirjoista tehdyt elokuvat nojaavat samoin siihen, että useimmat katsojat tuntevat aiheen, esimerkkinä Kummisetä-sarjan elokuvat.
Pelkkä fiktio on vaikeampi ja epävarmempi laji, tosin sekin saattaa menestyä, kuten Gravity, joka voitti seitsemän Oscaria.
torstai 8. toukokuuta 2014
Bloggaajien lahjat verolle
Blogit alkoivat hauskana harrastuksena, ja joskus niitä käytetään opiskelussa, niin kuin tätä blogia. Niistä on tullut kuitenkin myös huomattava tulolähde varsinkin muotibloggaajille. Iltalehti listasi eniten ansaitsevat muotibloggaajat, joiden kärjessä oli Mungolife-blogin pitäjä Anna Vanhanen yli 80 000 euron tuloillaan (Iltalehti 1.11.2013).
Nyt verottaja on antanut ohjeet bloggaamisesta saatujen tavaroiden ja palvelujen ilmoittamisesta (Yle uutiset 8.5.2014). Ylitarkastaja Petri Mannisen mukaan ilmoitusvelvollisuus koskee esineitä, jotka voidaan helposti muuttaa rahaksi tai myydä, mutta mainoslahjoiksi laskettavat tavarat ovat verovapaita. Verohallinnon nettisivuilla on useita esimerkkejä, mm. seuraava: ”Bloggaaja kirjoittaa omille nettisivuilleen satunnaisesti ja saa eri mainostajilta satunnaisia tavaralahjoja. Toiminta on pienimuotoista. Tavaralahjojen käypä arvo on bloggaajan veronalaista ansiotuloa. Kyse on bloggaajan saamasta työkorvauksesta.”
Ylen uutisten mukaan Hanne Valtari, joka kirjoittaa Lähiömutsi-blogia, kyseli verohallinnolta, pitäisikö hänen maksaa veroa saamistaan tavaroista. Hän sai mm. tabletin kokeillakseen Elisa-Kirjan palveluja. Verottajan mukaan ohjeet tehtiin nyt, koska sekä bloggaajat että yritykset ovat niitä kyselleet.
Internet pakottaa tarkistamaan monia sääntöjä ja määräyksiä, jopa lainsäädäntöä. Tekijäoikeussäännöstöä käsitellään parhaillaan eduskunnassa, koska kansalaisaloite ”Järkeä tekijänoikeuslakiin” sai vaadittavat 50 000 allekirjoittajaa. Asia lähetettiin sivistysvaliokunnan käsiteltäväksi, joka huhtikuussa päätti lisäasiantuntijoiden kutsumisesta.
Nyt verottaja on antanut ohjeet bloggaamisesta saatujen tavaroiden ja palvelujen ilmoittamisesta (Yle uutiset 8.5.2014). Ylitarkastaja Petri Mannisen mukaan ilmoitusvelvollisuus koskee esineitä, jotka voidaan helposti muuttaa rahaksi tai myydä, mutta mainoslahjoiksi laskettavat tavarat ovat verovapaita. Verohallinnon nettisivuilla on useita esimerkkejä, mm. seuraava: ”Bloggaaja kirjoittaa omille nettisivuilleen satunnaisesti ja saa eri mainostajilta satunnaisia tavaralahjoja. Toiminta on pienimuotoista. Tavaralahjojen käypä arvo on bloggaajan veronalaista ansiotuloa. Kyse on bloggaajan saamasta työkorvauksesta.”
Ylen uutisten mukaan Hanne Valtari, joka kirjoittaa Lähiömutsi-blogia, kyseli verohallinnolta, pitäisikö hänen maksaa veroa saamistaan tavaroista. Hän sai mm. tabletin kokeillakseen Elisa-Kirjan palveluja. Verottajan mukaan ohjeet tehtiin nyt, koska sekä bloggaajat että yritykset ovat niitä kyselleet.
Internet pakottaa tarkistamaan monia sääntöjä ja määräyksiä, jopa lainsäädäntöä. Tekijäoikeussäännöstöä käsitellään parhaillaan eduskunnassa, koska kansalaisaloite ”Järkeä tekijänoikeuslakiin” sai vaadittavat 50 000 allekirjoittajaa. Asia lähetettiin sivistysvaliokunnan käsiteltäväksi, joka huhtikuussa päätti lisäasiantuntijoiden kutsumisesta.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Kuka maksaa laatujournalismin?
Toimittaja Suvi Ahola referoi tutkimuksia, joissa analysoitiin median tulevaisuutta ja sanomalehtien kysyntää 2010-luvun Suomessa (HS 5.5.2014). Ensin kylmät faktat: vuodesta 1990 lähtien tilattujen ja irtonumeroina ostettujen sanomalehtien kysyntä on pudonnut 40 prosenttia ja samana aikana lehtien tilaushintojen reaalikorotus on ollut 75 prosenttia. Erityisesti tähän ovat vaikuttaneet arvonlisäveron korotukset vuosina 2012 ja 2013. Itellan tutkimusjohtajan Heikki Nikalin mukaan tilalle ovat tulleet sosiaalinen media ja internet.
Laatumediaa arvostetaan edelleen, mutta sen pitäisi olla ilmaista. Tiedotusvälineiltä odotetaan puolueettomuutta, asiantuntemusta, kriittisyyttä ja visuaalisuutta. Erot sukupolvien välillä ovat suuret, digiajan sukupolvi pitää itsestään selvänä mediapalvelujen halpuutta tai jopa maksuttomuutta. ”Painettu lehti ei enää jäsennä nuorille arkea, vaan se tarve täytetään muussa mediassa. Kaikki kuitenkin arvostavat journalismia, ja luotettavuutta pidetään tärkeänä myös tulevaisuudessa”, sanoo Nikali.
Muutamat nimekkäät journalistit ovat perustaneet ”hitaaseen journalismiin” perustuvan digitaalisen verkkojulkaisun, nimeltään Long Play (HS 4.1.2013). Päätoimittaja Johanna Vehkoon mukaan he haluavat olla omalta osaltaan pelastamassa suomalaista laatujournalismia tarjoamalla huolella tehtyä, pitkää journalismia, jota verkossa löytyy suomeksi vähän. Kriittisimmät lukijat ovat alkaneet etsiä laatusisältöjä englanninkielisestä mediasta, jossa ei kuitenkaan käsitellä usein suomalaisia koskettavia aiheita.
Long Playn jutut eli singlet ovat pidempiä kuin aikakauslehtien artikkelit, mutta lyhyempiä kuin kirjat. Niitä voi ostaa tai lukea verkkokaupassa 3-6 euron hintaan. Tekijöiden esikuvat ovat yhdysvaltalaisia, Euroopassa niitä on vähän, esimerkiksi The Guardian –lehden Long Good Reads –palvelu.
Long Play voitti Uutisraivaaja-kilpailun ja sai palkintona 250 000 euroa toimintansa kehittämiseen (Uutisraivaajablogi 22.11.2013). Tekijöiden mukaan internet on viimeisten 10-15 vuodan aikana hajottanut journalismin ansaintamallin, ja nyt tarvitaan uusia innovaatioita, joita ei tule isoista mediataloista. Long Play haluaa olla esimerkkinä media-alan yrittäjille. Jatkossa Long Play aikoo keskittyä laadukkaan julkaisualustan kehittämiseen, jota voisivat käyttää myös muut julkaisijat Suomessa ja ulkomailla.
Laatumediaa arvostetaan edelleen, mutta sen pitäisi olla ilmaista. Tiedotusvälineiltä odotetaan puolueettomuutta, asiantuntemusta, kriittisyyttä ja visuaalisuutta. Erot sukupolvien välillä ovat suuret, digiajan sukupolvi pitää itsestään selvänä mediapalvelujen halpuutta tai jopa maksuttomuutta. ”Painettu lehti ei enää jäsennä nuorille arkea, vaan se tarve täytetään muussa mediassa. Kaikki kuitenkin arvostavat journalismia, ja luotettavuutta pidetään tärkeänä myös tulevaisuudessa”, sanoo Nikali.
Muutamat nimekkäät journalistit ovat perustaneet ”hitaaseen journalismiin” perustuvan digitaalisen verkkojulkaisun, nimeltään Long Play (HS 4.1.2013). Päätoimittaja Johanna Vehkoon mukaan he haluavat olla omalta osaltaan pelastamassa suomalaista laatujournalismia tarjoamalla huolella tehtyä, pitkää journalismia, jota verkossa löytyy suomeksi vähän. Kriittisimmät lukijat ovat alkaneet etsiä laatusisältöjä englanninkielisestä mediasta, jossa ei kuitenkaan käsitellä usein suomalaisia koskettavia aiheita.
Long Playn jutut eli singlet ovat pidempiä kuin aikakauslehtien artikkelit, mutta lyhyempiä kuin kirjat. Niitä voi ostaa tai lukea verkkokaupassa 3-6 euron hintaan. Tekijöiden esikuvat ovat yhdysvaltalaisia, Euroopassa niitä on vähän, esimerkiksi The Guardian –lehden Long Good Reads –palvelu.
Long Play voitti Uutisraivaaja-kilpailun ja sai palkintona 250 000 euroa toimintansa kehittämiseen (Uutisraivaajablogi 22.11.2013). Tekijöiden mukaan internet on viimeisten 10-15 vuodan aikana hajottanut journalismin ansaintamallin, ja nyt tarvitaan uusia innovaatioita, joita ei tule isoista mediataloista. Long Play haluaa olla esimerkkinä media-alan yrittäjille. Jatkossa Long Play aikoo keskittyä laadukkaan julkaisualustan kehittämiseen, jota voisivat käyttää myös muut julkaisijat Suomessa ja ulkomailla.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Elokuvan kulta-aika Britanniassa
Näin otsikoi Pasi Myöhänen artikkelinsa Yle uutisissa 5.5.2014. Oscar-gaalassa menestynyt Gravity-elokuva on tehty pääasiassa Englannissa ja parhaana elokuvana palkittiin brittiohjaajan teos 12 Years a Slave.
Yksi selitys on se, että filmialalle on vuonna 2007 annettu verohelpotuksia, mikä auttaa kovassa kilpailussa.
Britannian elokuvateollisuus elää kulta-aikaa. Lontoon keskustaan on kehittynyt elokuvateollisuuden keskittymä, jossa mm. Gravityn erikoistehosteet valmistettiin. Britannian elokuvateollisuus on yli miljardin arvoinen ja tarjoaa työpaikan jopa 40 000 ammattilaiselle.
”Meidän elokuvakaupunki Turku”
Turun kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että Turusta on kehittynyt merkittävä elokuvakaupunki. Aikaisemmin tuotantoyhtiöt joutuivat hankkimaan alan ammattilaisia Helsingistä, mutta viime vuonna alkoi Turun taideakatemiassa elokuva-alan työntekijäkoulutus. Vaikka elokuva-alan koulutusta on järjestetty jo yli 20 vuotta, puutetta oli nimenomaan teknisesti osaavasta käytännön työvoimasta.
Vares-elokuvat vauhdittivat Länsi-Suomen elokuvakomission toimintaa, jolla pyritään lisäämään alan työllisyyttä ja tukemaan elokuva- ja televisiotuotantoa. Neljän viime vuoden aikana Turun seudulla on kuvattu 15 pitkää elokuvaa ja lukuisia TV-sarjoja. Parhaillaan kuvataan Mika Kaurismäen kansainvälistä epookkielokuvaa The Girl King, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä kuningatar Kristiinasta.
Yksi selitys on se, että filmialalle on vuonna 2007 annettu verohelpotuksia, mikä auttaa kovassa kilpailussa.
Britannian elokuvateollisuus elää kulta-aikaa. Lontoon keskustaan on kehittynyt elokuvateollisuuden keskittymä, jossa mm. Gravityn erikoistehosteet valmistettiin. Britannian elokuvateollisuus on yli miljardin arvoinen ja tarjoaa työpaikan jopa 40 000 ammattilaiselle.
”Meidän elokuvakaupunki Turku”
Turun kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että Turusta on kehittynyt merkittävä elokuvakaupunki. Aikaisemmin tuotantoyhtiöt joutuivat hankkimaan alan ammattilaisia Helsingistä, mutta viime vuonna alkoi Turun taideakatemiassa elokuva-alan työntekijäkoulutus. Vaikka elokuva-alan koulutusta on järjestetty jo yli 20 vuotta, puutetta oli nimenomaan teknisesti osaavasta käytännön työvoimasta.
Vares-elokuvat vauhdittivat Länsi-Suomen elokuvakomission toimintaa, jolla pyritään lisäämään alan työllisyyttä ja tukemaan elokuva- ja televisiotuotantoa. Neljän viime vuoden aikana Turun seudulla on kuvattu 15 pitkää elokuvaa ja lukuisia TV-sarjoja. Parhaillaan kuvataan Mika Kaurismäen kansainvälistä epookkielokuvaa The Girl King, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä kuningatar Kristiinasta.
Kansankäräjät netissä
Helsingin Sanomat haastaa toukokuun Kuukausiliitteessä suomalaiset yhdessä miettimään, millainen maa Suomi voisi tulevaisuudessa olla. Aivoriihi on rakennettu yhdessä asiantuntijayrityksen Fountain Parkin kanssa. Kesäkuun alkuun asti kansalaiset voivat ideoida parempaa Suomea osoitteessa www.HS.fi/suomi2017. Sen jälkeen HS:n toimittajat yhdessä Fountain Parkin asiantuntijoiden kanssa käyvät ehdotuksia läpi, ja raportti julkaistaan elokuun Kuukausiliitteessä.
Aivoriihi perustuu joukkoistamisen ajatukseen, siihen että ideoita etsitään suurista ihmisjoukoista. Tarkoituksena on saada esiin joukkojen piilevä viisaus ja löytää sellaisiakin ajatuksia, jotka eivät tavallisessa keskustelussa pääse esiin ja joita voisi kutsua heikoiksi signaaleiksi. Kun mielipidejohtajat eivät pääse hallitsemaan keskustelua, myös uudet ja yllättävät ideat voivat kerätä kannatusta.
HS tekee muutamia ehdotuksia aiheiksi: miten ihmisille saadaan työtä, miten maahanmuuttajiin suhtaudutaan ja voidaanko koko maa pitää jatkossa asuttuna. Tavoitteet ovat samansuuntaiset, mutta ehkä laajemmat kuin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan käynnistämässä verkkokeskustelussa.
Princetonin yliopistossa on tutkittu päätöksenteon tehokkuutta eri kokoisissa ryhmissä (Ylen uutiset 2.5.2014). Parhaiksi ovat osoittautuneet 5-20 jäsenen ryhmät, ja joukon kasvaessa kasvaa myös huonon päätöksen todennäköisyys. Tutkija Iain Couzinin mukaan joukkoistamisessa onkin olennaista, kuinka moni ottaa itsenäisesti kantaa. Monet ihmiset käyttäytyvät kuin kalaparvi, joka muuttaa suuntaa parin yksilön päätösten perusteella.
Kansankäräjät rohkaisevat suuria joukkoja ottamaan kantaa, ja siten yritetään saada esiin myös heikot signaalit. Pieni ryhmä toimittajia ja tutkijoita tekee sitten yhteenvedon kootusta aineistosta.
Aivoriihi perustuu joukkoistamisen ajatukseen, siihen että ideoita etsitään suurista ihmisjoukoista. Tarkoituksena on saada esiin joukkojen piilevä viisaus ja löytää sellaisiakin ajatuksia, jotka eivät tavallisessa keskustelussa pääse esiin ja joita voisi kutsua heikoiksi signaaleiksi. Kun mielipidejohtajat eivät pääse hallitsemaan keskustelua, myös uudet ja yllättävät ideat voivat kerätä kannatusta.
HS tekee muutamia ehdotuksia aiheiksi: miten ihmisille saadaan työtä, miten maahanmuuttajiin suhtaudutaan ja voidaanko koko maa pitää jatkossa asuttuna. Tavoitteet ovat samansuuntaiset, mutta ehkä laajemmat kuin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan käynnistämässä verkkokeskustelussa.
Princetonin yliopistossa on tutkittu päätöksenteon tehokkuutta eri kokoisissa ryhmissä (Ylen uutiset 2.5.2014). Parhaiksi ovat osoittautuneet 5-20 jäsenen ryhmät, ja joukon kasvaessa kasvaa myös huonon päätöksen todennäköisyys. Tutkija Iain Couzinin mukaan joukkoistamisessa onkin olennaista, kuinka moni ottaa itsenäisesti kantaa. Monet ihmiset käyttäytyvät kuin kalaparvi, joka muuttaa suuntaa parin yksilön päätösten perusteella.
Kansankäräjät rohkaisevat suuria joukkoja ottamaan kantaa, ja siten yritetään saada esiin myös heikot signaalit. Pieni ryhmä toimittajia ja tutkijoita tekee sitten yhteenvedon kootusta aineistosta.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Yhteisen kokemuksen lumous
Miksi monet ihmiset katsovat elokuvia televisiosta, vaikka on olemassa mahdollisuus ja vapaus katsoa samat elokuvat DVD:ltä tai blue-rayna haluamanaan ajankohtana ja usein ilman mainoksia? Haluammeko tekniikasta huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen, vaikka sitten yksin omalla sohvalla?
Juhani Karila on alle kolmikymppinen toimittaja, joka kertoo (HS 4.5.2014), miten hän kiirehti valintamyymälästä kotiin katsomaan Harry Potter –sarjan viimeistä elokuvaa TV:stä. Hän otsikoi kirjoituksensa ”Kun ohjelmatiedot käskevät juoksemaan”. Hänellä on kyseinen elokuva blue-rayna hyllyssään, mutta hän laskee minuutteja ehtiäkseen ajoissa TV:n ääreen. Hän lopettaa kolumninsa: ”Onneksi olin jättänyt telkkarin päälle oikealta kanavalta, Warner Brothersin logo syöksyi juuri esiin ukkospilvestä ja tunsin hetken olevan ladattu merkityksellä, valuin hikeä, olin ehtinyt, minulle tuli hyvä mieli ja aloin katsoa elokuvaa”.
Juhani Karila on alle kolmikymppinen toimittaja, joka kertoo (HS 4.5.2014), miten hän kiirehti valintamyymälästä kotiin katsomaan Harry Potter –sarjan viimeistä elokuvaa TV:stä. Hän otsikoi kirjoituksensa ”Kun ohjelmatiedot käskevät juoksemaan”. Hänellä on kyseinen elokuva blue-rayna hyllyssään, mutta hän laskee minuutteja ehtiäkseen ajoissa TV:n ääreen. Hän lopettaa kolumninsa: ”Onneksi olin jättänyt telkkarin päälle oikealta kanavalta, Warner Brothersin logo syöksyi juuri esiin ukkospilvestä ja tunsin hetken olevan ladattu merkityksellä, valuin hikeä, olin ehtinyt, minulle tuli hyvä mieli ja aloin katsoa elokuvaa”.
Media ja valta
Median ajankohtaisuus heijastuu myös TV-sarjoihin. Lähiaikoina on nähty useita sarjoja, joissa käsitellään poliitikkojen ja median suhteita. Jo aikaisemmin (11.11.2013) kirjoitin englantilaisesta sarjasta The Hour, ja äskettäin esitettiin uusintana suosittua tanskalaista sarjaa Vallan linnake (Borgen). HBO:n sarja The Newsroom kuvaa amerikkalaista näkökulmaa.
Vallan linnake –sarjassa kuvataan tarkasti poliitikkojen ja toimittajien tiivistä yhteistyötä, ja sitä on tehostettu ihmissuhdedraamalla. Helsingin Sanomien mukaan (HS 12.5.2013) käsikirjoittaja Adam Price on sanonut, että hän halusi saada ihmiset kiinnostumaan politiikasta ja on siinä onnistunut, ainakin Tanskassa. Siellä tutkijat ovat jopa huolestuneet politiikan "borgenisoitumisesta", siitä, että tv-sarja alkaa ohjata poliitikkojen agendaa. Suomalaispoliitikkojen mukaan (HS 23.4.2014) sarja kuvaa uskottavasti politiikan ja median ristiriitaisen intohimoista suhdetta.
Filmitähti-verkkojulkaisussa julkaistiin 12.6.2013 Ursula Borgin juttu The Newsroom –sarjasta. Hän pitää sitä älykkäänä televisiona ja luonnehtii käsikirjoittaja Aaron Sorkinia jonkinlaiseksi TV-jumalaksi, jolla on kyky luoda tylsän kuuloisista aiheista laadukkaita televisiosarjoja. Sorkinin ensimmäinen poliittinen draama West Wing on yksi kaikkien aikojen kehutuimpia sarjoja.
The Newsroom kuvaa kuvitteellisen uutiskanavan työtä, jonka päätarkoituksena on valvoa vallan käyttöä ja paljastaa totuus poliitikkojen pelistä. Eturivin näyttelijäjoukko pitää dialogissaan yllä sellaista vauhtia, että kärryillä pysyäkseen on hyvä tietää jotain Yhdysvaltain politiikasta. Ursula Borgin mukaan sarja ei ole kyyninen aiheestaan huolimatta. Sorkin itse on sanonut halunneensa luoda romanttisen tarinan optimistisista ihmisistä kyynisessä ympäristössä.
HBO on ilmoittanut (The Daily Mail Online 13.1.2014), että sarjan kolmas kausi on sen viimeinen.
Vallan linnake –sarjassa kuvataan tarkasti poliitikkojen ja toimittajien tiivistä yhteistyötä, ja sitä on tehostettu ihmissuhdedraamalla. Helsingin Sanomien mukaan (HS 12.5.2013) käsikirjoittaja Adam Price on sanonut, että hän halusi saada ihmiset kiinnostumaan politiikasta ja on siinä onnistunut, ainakin Tanskassa. Siellä tutkijat ovat jopa huolestuneet politiikan "borgenisoitumisesta", siitä, että tv-sarja alkaa ohjata poliitikkojen agendaa. Suomalaispoliitikkojen mukaan (HS 23.4.2014) sarja kuvaa uskottavasti politiikan ja median ristiriitaisen intohimoista suhdetta.
Filmitähti-verkkojulkaisussa julkaistiin 12.6.2013 Ursula Borgin juttu The Newsroom –sarjasta. Hän pitää sitä älykkäänä televisiona ja luonnehtii käsikirjoittaja Aaron Sorkinia jonkinlaiseksi TV-jumalaksi, jolla on kyky luoda tylsän kuuloisista aiheista laadukkaita televisiosarjoja. Sorkinin ensimmäinen poliittinen draama West Wing on yksi kaikkien aikojen kehutuimpia sarjoja.
The Newsroom kuvaa kuvitteellisen uutiskanavan työtä, jonka päätarkoituksena on valvoa vallan käyttöä ja paljastaa totuus poliitikkojen pelistä. Eturivin näyttelijäjoukko pitää dialogissaan yllä sellaista vauhtia, että kärryillä pysyäkseen on hyvä tietää jotain Yhdysvaltain politiikasta. Ursula Borgin mukaan sarja ei ole kyyninen aiheestaan huolimatta. Sorkin itse on sanonut halunneensa luoda romanttisen tarinan optimistisista ihmisistä kyynisessä ympäristössä.
HBO on ilmoittanut (The Daily Mail Online 13.1.2014), että sarjan kolmas kausi on sen viimeinen.
perjantai 2. toukokuuta 2014
Arkikuvahaaste - nykyajan sosiologiaa somessa
Facebookin on vallannut ketjukirjevillitys: varsinkin aikuiset haastavat kavereitaan kuvaamaan arkeaan viiden päivän ajan. Toisia arkikuvat ärsyttävät, toiset lähtevät innolla mukaan.
Mediatutkija Maria Lassila-Merisalo (Ylen uutiset 24.4.2014) näkee ilmiössä paluun Facebookin juurille, kotikutoiseen yhteydenpitoon ystävien kesken. Viime aikoina sen ovat liiaksi valloittaneet yritykset ja markkinointi. Hän arvelee suosion yhdeksi syyksi, että monet eivät osaa luontevasti kuvata omaa elämäänsä ja pitää sitä merkityksellisenä, mutta nyt haaste antaa siihen luvan. Kuvaaminen on myös helpompaa kuin statuspäivitysten kirjoittaminen.
Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on oivallinen tapa pysähtyä katsomaan arkeaan ja saada uusia näkökulmia siihen (HS 1.5.2014). Arkikuvat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: työkuvat, tilakuvat ja luontokuvat. Ihmisiä kuvataan vähemmän. Arkikuvaajat ovat nykyajan sosiologeja, jotka keräävät arvokasta materiaalia tulevaisuuden yhteiskuntatieteilijöille.
Mediatutkija Maria Lassila-Merisalo (Ylen uutiset 24.4.2014) näkee ilmiössä paluun Facebookin juurille, kotikutoiseen yhteydenpitoon ystävien kesken. Viime aikoina sen ovat liiaksi valloittaneet yritykset ja markkinointi. Hän arvelee suosion yhdeksi syyksi, että monet eivät osaa luontevasti kuvata omaa elämäänsä ja pitää sitä merkityksellisenä, mutta nyt haaste antaa siihen luvan. Kuvaaminen on myös helpompaa kuin statuspäivitysten kirjoittaminen.
Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on oivallinen tapa pysähtyä katsomaan arkeaan ja saada uusia näkökulmia siihen (HS 1.5.2014). Arkikuvat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: työkuvat, tilakuvat ja luontokuvat. Ihmisiä kuvataan vähemmän. Arkikuvaajat ovat nykyajan sosiologeja, jotka keräävät arvokasta materiaalia tulevaisuuden yhteiskuntatieteilijöille.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Postiteoria vai kirjateoria?
Viestintätutkija Jukka-Pekka Puro tarkastelee lehtien talousongelmia (Turun Sanomien talousliite 29.4.2014) ja hahmottelee kaksi teoriaa lehtien tulevaisuudesta, postiteorian ja kirjateorian.
Lehdet ovat hänen mukaansa samassa veneessä kuin posti, joka sai leijonanosan tuloistaan lehtien jakelusta. Digitalisoituneessa maailmassa lehtiä luetaan edelleen, mutta siihen ei enää tarvita paperia ja postia. Postiteorian mukaan lehdet ja posti luisuvat samaa alamäkeä, kun ihmiset käyttävät ilmaisia digitaalisia palveluja.
Kirjateoria vertaa lehtien tilannetta kirjallisuuden tulevaisuudennäkymiin. Vaikka paperi katoaa, ihmiset lukevat edelleen kirjoja. Hän pitää mahdollisena, että lehdet ovat samankaltainen kestotuote kuin kirjat. Kirjateorian mukaan ”lehdet eivät ole sidottuja jakeluun ja paperiin, vaan arvokkaaseen ja merkitykselliseen sisältöön”. Jos lehti on hyvin toimitettu, se on kuin hyvä kirja, elämää rikastuttava ja avartava lukukokemus.
Aamukahvi ilman sanomalehtiä näyttää tulevaisuuden kauhukuvalta. Siksi toivon, että kirjateoria toteutuu ja sanomalehti säilyttää asemansa, vaikka sitten tabletilta luettuna. Puron mukaan kirjojen ja lehtien täytyy itse hahmotella tulevaisuutensa ja löytää tiensä lukijoiden ulottuville.
Lehdet ovat hänen mukaansa samassa veneessä kuin posti, joka sai leijonanosan tuloistaan lehtien jakelusta. Digitalisoituneessa maailmassa lehtiä luetaan edelleen, mutta siihen ei enää tarvita paperia ja postia. Postiteorian mukaan lehdet ja posti luisuvat samaa alamäkeä, kun ihmiset käyttävät ilmaisia digitaalisia palveluja.
Kirjateoria vertaa lehtien tilannetta kirjallisuuden tulevaisuudennäkymiin. Vaikka paperi katoaa, ihmiset lukevat edelleen kirjoja. Hän pitää mahdollisena, että lehdet ovat samankaltainen kestotuote kuin kirjat. Kirjateorian mukaan ”lehdet eivät ole sidottuja jakeluun ja paperiin, vaan arvokkaaseen ja merkitykselliseen sisältöön”. Jos lehti on hyvin toimitettu, se on kuin hyvä kirja, elämää rikastuttava ja avartava lukukokemus.
Aamukahvi ilman sanomalehtiä näyttää tulevaisuuden kauhukuvalta. Siksi toivon, että kirjateoria toteutuu ja sanomalehti säilyttää asemansa, vaikka sitten tabletilta luettuna. Puron mukaan kirjojen ja lehtien täytyy itse hahmotella tulevaisuutensa ja löytää tiensä lukijoiden ulottuville.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Slow TV
Kirjoitin aikaisemmin (15.11.2013), että median uutisoinnin kiihtyminen voisi tuoda mukanaan vastareaktion, hidastamisen. Helsingin Sanomat uutisoi (26.4.2014) Norjassa suuren suosion saavuttaneesta Piip-showsta, jossa kuvataan kuukausitolkulla talitinttejä ja punatulkkuja vierailemassa kahvilaa muistuttavalla lintulaudalla ja pesimässä olohuoneen kaltaisessa pöntössä. Se on saanut katsojia Norjan lisäksi jo yli 160 maassa.
”Nykyaikana monet televisio-ohjelmat ovat todella nopeatempoisia. Ehkä kyse on siitä, että osa katsojista kaipaa vaihtelua”, kertoo toinen ohjelman tekijöistä, Magne Klann. Ohjelmasta keskustellaan sosiaalisessa mediassa suorien lähetysten aikana, ja jotkut katsojat ovat jopa halunneet antaa linnuille nimiä.
Norjassa Slow-TV –ilmiö alkoi vuonna 2009, jolloin yleisradioyhtiö NRK esitti runsaat seitsemän tuntia suoraa kuvaa Bergenistä Osloon vievältä junamatkalta. Vuonna 2011 nähtiin ohjelma laivasta, joka seilasi 134 tuntia suorassa lähetyksessä Norjan rannikon Hurtigrutenia. Ohjelma sai lähes kolme miljoonaa katsojaa, ja se nähtiin myös Suomessa.
Aikaisemmin nettikamerat ovat kuvanneet lähinnä luontoharrastajien iloksi linnunpesien elämää, mutta nyt ilmiö on alkanut kiinnostaa myös muita TV-katsojia. Onko tästä tulossa uusi trendi?
”Nykyaikana monet televisio-ohjelmat ovat todella nopeatempoisia. Ehkä kyse on siitä, että osa katsojista kaipaa vaihtelua”, kertoo toinen ohjelman tekijöistä, Magne Klann. Ohjelmasta keskustellaan sosiaalisessa mediassa suorien lähetysten aikana, ja jotkut katsojat ovat jopa halunneet antaa linnuille nimiä.
Norjassa Slow-TV –ilmiö alkoi vuonna 2009, jolloin yleisradioyhtiö NRK esitti runsaat seitsemän tuntia suoraa kuvaa Bergenistä Osloon vievältä junamatkalta. Vuonna 2011 nähtiin ohjelma laivasta, joka seilasi 134 tuntia suorassa lähetyksessä Norjan rannikon Hurtigrutenia. Ohjelma sai lähes kolme miljoonaa katsojaa, ja se nähtiin myös Suomessa.
Aikaisemmin nettikamerat ovat kuvanneet lähinnä luontoharrastajien iloksi linnunpesien elämää, mutta nyt ilmiö on alkanut kiinnostaa myös muita TV-katsojia. Onko tästä tulossa uusi trendi?
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Media segmentoituu
Mediaoppaan mukaan segmentoituminen tarkoittaa mediayleisön jakautumista eri mediakanaville kutakin kohderyhmää kiinnostavan, sille profiloidun tarjonnan pohjalta. Segmentoituminen johtuu mediatarjonnan erikoistumisesta ja valinnanmahdollisuuksien kasvamisesta. Niemisen ja Pantin mukaan segmentoitumista ohjaa median halu luoda ja kontrolloida uusia kuluttajamarkkinoita ja välittää mainostajille sopivia yleisöjä.
Niinpä latasin tablettiini Ylen Uutisvahdin, johon voin valita haluamani aihealueet. Voin seurata minua kiinnostavaa uutisvirtaa, tällä hetkellä esimerkiksi Jämijärven tuhoisan lento-onnettomuuden uutisointia. Jääkiekko- ja muut urheilu-uutiset eivät näy omassa uutisvahdissani, niistä riittää sanomalehtien otsikoiden seuraaminen.
Yllättävän tulokulman segmentoitumiseen tarjosi lehtiuutinen, jonka otsikko oli ”Massadata auttaa kirkkoa tavoittamaan ihmiset” (HS 16.4.2014). Massadatalla, isolla datalla eli valtavien tietomassojen analysoinnilla liike-elämä pyrkii kehittämään myyntiään ja markkinointiaan sekä saamaan uusia asiakkaita.
Hieman yllättäen on lehden mukaan tietomassojen hyödyntämisen kärkeen noussut evankelis-luterilainen kirkko. Kirkkokansa on Kotimaa-yhtiön kartoituksen perusteella jaoteltu erilaisiin segmentteihin, ja sen avulla seurakunnat voivat suunnitella palveluitaan ja viestintäänsä. Runsaalle 5 000 suomalaiselle esitettiin 880 kysymystä, joista 330 liittyi kirkkoon. Tuloksista on rakennettu työkalu, joka on kytketty jatkuvasti päivittyvään väestötietojärjestelmään. Karttasovelluksen avulla seurakunnat näkevät, minkälaista segmenttiä kullakin alueella on, ja papit voivat miettiä, miten kutakin ryhmää kannattaa lähestyä.
Vantaankosken seurakunnan kirkkoherran mukaan kirkon sanoman ei silti tarvitse muuttua. ”Toiveena on, että kirkko osaisi sanoittaa sanomaansa ja tulla kuulluksi.”
Niinpä latasin tablettiini Ylen Uutisvahdin, johon voin valita haluamani aihealueet. Voin seurata minua kiinnostavaa uutisvirtaa, tällä hetkellä esimerkiksi Jämijärven tuhoisan lento-onnettomuuden uutisointia. Jääkiekko- ja muut urheilu-uutiset eivät näy omassa uutisvahdissani, niistä riittää sanomalehtien otsikoiden seuraaminen.
Yllättävän tulokulman segmentoitumiseen tarjosi lehtiuutinen, jonka otsikko oli ”Massadata auttaa kirkkoa tavoittamaan ihmiset” (HS 16.4.2014). Massadatalla, isolla datalla eli valtavien tietomassojen analysoinnilla liike-elämä pyrkii kehittämään myyntiään ja markkinointiaan sekä saamaan uusia asiakkaita.
Hieman yllättäen on lehden mukaan tietomassojen hyödyntämisen kärkeen noussut evankelis-luterilainen kirkko. Kirkkokansa on Kotimaa-yhtiön kartoituksen perusteella jaoteltu erilaisiin segmentteihin, ja sen avulla seurakunnat voivat suunnitella palveluitaan ja viestintäänsä. Runsaalle 5 000 suomalaiselle esitettiin 880 kysymystä, joista 330 liittyi kirkkoon. Tuloksista on rakennettu työkalu, joka on kytketty jatkuvasti päivittyvään väestötietojärjestelmään. Karttasovelluksen avulla seurakunnat näkevät, minkälaista segmenttiä kullakin alueella on, ja papit voivat miettiä, miten kutakin ryhmää kannattaa lähestyä.
Vantaankosken seurakunnan kirkkoherran mukaan kirkon sanoman ei silti tarvitse muuttua. ”Toiveena on, että kirkko osaisi sanoittaa sanomaansa ja tulla kuulluksi.”
tiistai 22. huhtikuuta 2014
Kirja tekee ihmisen
Näin otsikoi Esko Valtaoja kolumninsa (TS 15.4.2014), jossa hän esittelee professori Steven Pinkerin uutta kirjaa The Better Angels of Our Nature (2011). Hän väittää, että maailma on viime vuosisatojen aikana muuttunut yhä paremmaksi ja inhimillisemmäksi paikaksi. Sodat ja muu väkivalta ovat vähentyneet, vaikka se tosiasia on liian usein hukkunut lööppien alle.
Pinker pohtii, miten se on mahdollista, koska ihmisluonto ei ole voinut kovin paljon muuttua. Yksi selitys on se, että kirjallisuus on tehnyt meistä ihmisiä, ei vain tietokirjallisuus vaan myös kaunokirjallisuus. Kirjapainotaidon keksimisen ja lukutaitoisuuden kasvun myötä alkoi järjen ja valistuksen aikakausi, ja siitä alkanut ”humanitäärinen vallankumous” jatkuu edelleen. Kaunokirjallisuus antoi ihmiselle mahdollisuuden asettua toisen ihmisen asemaan ja irrottautua omasta itsekeskeisyydestään, jakamaan yhteisen ihmisyytemme. Se auttaa meitä kohtelemaan muita niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.
Yhteiskuntatieteilijä Maija Karinkanta ei ole ihan samaa mieltä yleisönosastokirjoituksessaan (TS 21.4.2014). Hän muistuttaa lukijoita 1900-luvusta, jolloin valtaa pitivät Hitler, Stalin ja Mao. Ihmiskunta tuhosi tuolloin kahdessa isossa ja lukemattomissa pienemmissä sodissa miljoonia kanssaihmisiään. Silti hän kiittää Esko Valtaojaa, joka jaksaa muistuttaa siitä hyvästäkin, jota kaiken pahan keskellä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Seuranneessa nettikeskustelussa huomautetaan, että diktaattorit nimenomaan sensuroivat kirjallisuutta ja järjestivät kirjarovioita. Kirjallisuus oli valtaa pitäville vaarallista, koska ihmiset alkoivat ajatella omilla aivoillaan.
Pinker pohtii, miten se on mahdollista, koska ihmisluonto ei ole voinut kovin paljon muuttua. Yksi selitys on se, että kirjallisuus on tehnyt meistä ihmisiä, ei vain tietokirjallisuus vaan myös kaunokirjallisuus. Kirjapainotaidon keksimisen ja lukutaitoisuuden kasvun myötä alkoi järjen ja valistuksen aikakausi, ja siitä alkanut ”humanitäärinen vallankumous” jatkuu edelleen. Kaunokirjallisuus antoi ihmiselle mahdollisuuden asettua toisen ihmisen asemaan ja irrottautua omasta itsekeskeisyydestään, jakamaan yhteisen ihmisyytemme. Se auttaa meitä kohtelemaan muita niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.
Yhteiskuntatieteilijä Maija Karinkanta ei ole ihan samaa mieltä yleisönosastokirjoituksessaan (TS 21.4.2014). Hän muistuttaa lukijoita 1900-luvusta, jolloin valtaa pitivät Hitler, Stalin ja Mao. Ihmiskunta tuhosi tuolloin kahdessa isossa ja lukemattomissa pienemmissä sodissa miljoonia kanssaihmisiään. Silti hän kiittää Esko Valtaojaa, joka jaksaa muistuttaa siitä hyvästäkin, jota kaiken pahan keskellä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Seuranneessa nettikeskustelussa huomautetaan, että diktaattorit nimenomaan sensuroivat kirjallisuutta ja järjestivät kirjarovioita. Kirjallisuus oli valtaa pitäville vaarallista, koska ihmiset alkoivat ajatella omilla aivoillaan.
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Media ja tarinan valta
Teologi ja puhekouluttaja Juhana Torkki on julkaissut kirjan Tarinan valta (Otava 2014), jonka neljäs luku on otsikoitu ”Median leirinuotiot”. Kirjan alussa hän väittää, että ihmisaivot eivät ole merkittävästi muuttuneet 50 000 vuoden aikana. Tarinan valta pitää yhä ihmisiä otteessaan ja kokoaa heidät yhteen. Tieto- ja viestintäteknologian kehitys on tuonut mukanaan globaalit leirinuotiot, joiden ympärille voi kokoontua internetin avulla jopa miljoonia ihmisiä. Esimerkkeinä hän mainitsee Steve Jobsin uuden tuotteen julkistamistilaisuudet ja presidentti Barack Obaman voitonpuheen vuonna 2008.
Kun tulevaisuudentutkija Rolf Jenseniltä kysyttiin, mitä tulee tietoyhteiskunnan jälkeen, hän hahmotteli vastaukseksi tarinatalouden aikakautta, elämysyhteiskuntaa, jossa kulutus perustuu mielikuviin, tunteisiin ja tarinoihin. (HS 25.1.2014)
Torkin mukaan on aika istua taas leirinuotiolle. Tällä kertaa tarinankertojana on media, aikamme tarinankertojista ehkä taitavin. Hän kertoo muutaman varoittavan esimerkin median fabrikoimista uutisista, jotka on irrotettu asiayhteydestään: eduskunta-avustajan pakinatyyliin esittämä ehdotus, että ulkomaalaiset pitäisivät hihamerkkejä herätti valtavan mediakohun, samoin Uuden-Seelannin liikenneministerin humoristinen puhe, jossa hänen tulkittiin solvanneen Suomea, iltapäivälehti otsikoi ”Hyytävä kylmyys vyöryy Jäämereltä” sääennusteen, jossa sanottiin, että viikonloppua kohti ilma viilenee ja kuivaa.
Jaakko Lyytinen pitää Torkin kirjaa paitsi oivallisena opaskirjana myös kauhukuvamaisena julistuksena siitä, mihin tarinoiden ylivalta on johtamassa. Hänen mukaansa tarina on yksinkertaistus todellisuudesta, tarinoiden lumo synnyttää joukkoliikkeitä, hyviä ja huonoja. Lyytinen päättää kirja-arvostelunsa itsetutkisteluun: ”Uskallammeko pitää kiinni lehdistön pyhistä arvoista, moraalisesta riippumattomuudesta ja totuuden tavoittelusta vai taivummeko tarinatalouden tunteiden vietäväksi?
Myös Anu Kantola on tutkinut median tarinoita, hän on analysoinut uutisten dramaturgiaa ja vertaa niitä saippuaoopperoihin. Uutisissa tarinat kulkevat rinnakkain ja jatkuvat vuodesta toiseen, aina tulee uusia vaaleja ja vaalitaisteluja, kun yksi sota loppuu, jossain muualla räjähtää.
Kun tulevaisuudentutkija Rolf Jenseniltä kysyttiin, mitä tulee tietoyhteiskunnan jälkeen, hän hahmotteli vastaukseksi tarinatalouden aikakautta, elämysyhteiskuntaa, jossa kulutus perustuu mielikuviin, tunteisiin ja tarinoihin. (HS 25.1.2014)
Torkin mukaan on aika istua taas leirinuotiolle. Tällä kertaa tarinankertojana on media, aikamme tarinankertojista ehkä taitavin. Hän kertoo muutaman varoittavan esimerkin median fabrikoimista uutisista, jotka on irrotettu asiayhteydestään: eduskunta-avustajan pakinatyyliin esittämä ehdotus, että ulkomaalaiset pitäisivät hihamerkkejä herätti valtavan mediakohun, samoin Uuden-Seelannin liikenneministerin humoristinen puhe, jossa hänen tulkittiin solvanneen Suomea, iltapäivälehti otsikoi ”Hyytävä kylmyys vyöryy Jäämereltä” sääennusteen, jossa sanottiin, että viikonloppua kohti ilma viilenee ja kuivaa.
Jaakko Lyytinen pitää Torkin kirjaa paitsi oivallisena opaskirjana myös kauhukuvamaisena julistuksena siitä, mihin tarinoiden ylivalta on johtamassa. Hänen mukaansa tarina on yksinkertaistus todellisuudesta, tarinoiden lumo synnyttää joukkoliikkeitä, hyviä ja huonoja. Lyytinen päättää kirja-arvostelunsa itsetutkisteluun: ”Uskallammeko pitää kiinni lehdistön pyhistä arvoista, moraalisesta riippumattomuudesta ja totuuden tavoittelusta vai taivummeko tarinatalouden tunteiden vietäväksi?
Myös Anu Kantola on tutkinut median tarinoita, hän on analysoinut uutisten dramaturgiaa ja vertaa niitä saippuaoopperoihin. Uutisissa tarinat kulkevat rinnakkain ja jatkuvat vuodesta toiseen, aina tulee uusia vaaleja ja vaalitaisteluja, kun yksi sota loppuu, jossain muualla räjähtää.
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Ajoitus on tärkeä
Pääministeri Jyrki Katainen piti tiedotustilaisuuden lauantai-iltana 5.4.2014 klo 19.30. Siinä hän ilmoitti, ettei jatka puolueen puheenjohtajana ja luopuu myös pääministerin tehtävästä. YLE, Helsingin Sanomat, MTV3 ja Ilta-Sanomat näyttivät puheen suorana internetissä.
Ajankohta oli tarkkaan harkittu, näin väittää entinen pääministeri Matti Vanhanen (Turun Sanomat 13.4.2014). Poliitikko halusi saada tärkeän viestin julkisuuteen mahdollisimman suoraan, ilman toimittajien näkökulmia ja pohdintaa. Saman illan puoli yhdeksän uutisissa oli jo kommentit Timo Soinilta ja Alexander Stubbilta, lisäksi studiossa oli asiasta keskustelemassa politiikan toimituksen päällikkö Pekka Ervasti.
Toimittaja Hannu Kivimäki listaa muita vastaavia ilmoituksia: Matti Vanhanen ilmoitti erostaan puolueen puheenjohtajuudesta jouluaatonaattona 2009, Sote-ratkaisusta uutisoitiin sunnuntaina ja Eero Heinäluoma ilmoitti luopumisestaan sunnuntai-iltapäivänä.
Professori Risto Kunelius nimittää tätä hetken hallinnaksi. Huomio pyritään kiinnittämään itse ilmoitukseen, ei muiden kommentteihin ja ilmoituksen seurauksiin.
Nykypoliitikoilla on hyvät mahdollisuudet muutenkin puhua suoraan kannattajilleen ja muille kiinnostuneille. He kirjoittavat ahkerasti blogeihinsa, ja Yhdysvalloissa Valkoinen talo julkaisee kokonaisia puheita internetissä.
"Median kanssa ei kannata tapella"
Näin sanoo Timo Soini kirjassaan Peruspomo (WSOY, 2014) ja jatkaa, että siinä jää toiseksi, vaikka pärjäisi hyvinkin, politiikka on julkista ja poliitikot elävät julkisuudessa ja julkisuudesta, mutta julkisuutta ei voi hallita. Hän korostaa, että poliittisessa viestinnässä tärkeintä on poliittinen lukutaito, pitää tietää, mitä maailmassa tapahtuu ja miksi. Pitää tietää ensin, mitä mieltä on itse ja vasta sitten viestiä.
Omien sanojensa mukaan Soini haluaa kertoa, miten Perussuomalaisista on tullut merkittävä puolue ja miten se on ollut mahdollista. Toinen syy on henkilökohtainen, hän käy läpi, mitä se on vaatinut ja miltä se on tuntunut.
Soinilla on sana hallussaan, niin puheissa kuin kirjoituksissakin. Kirja oli pakko lukea lähes yhdellä istumalla. Matti Wiberg kirjoittaakin (Turun Sanomat 8.4.2014), että Soinille kieli on politiikan käyttöliittymä. Unto Hämäläinen (Helsingin Sanomat 4.4.2014) taas pitää kirjaa häpeilemättömän narsistisena ilotulituksena. Hän vertaa Soinin suoritusta äkkirikastuneisiin yritysjohtajiin, joilla on valtaa ja rahaa ja jotka nyt ihmettelevät, miten pitää oma luomus pystyssä.
Soini kertoo kirjassaan myös esimerkkejä median pimeästä puolesta, valheellisista jutuista, joista kärsivät sekä poliitikko että hänen läheisensä, joilla ei ole osaa eikä arpaa politiikan riennoissa. Silti hän sanoo, että media on kohdellut häntä pääsääntöisesti hyvin ja reilusti. Hän korostaa, että median kanssa on tultava toimeen, hän ja media tarvitsevat toisiaan.
Mediataidot ja mediassa esiintyminen näyttävät olevan nykypoliitikon perustaitoja. Soinin uskottavuus syntyy osaksi hänen rohkeudestaan olla oma itsensä, hän osallistui Pariisissa marssiin perinteisen avioliiton puolesta ja vastustaa avoimesti aborttia, vaikka tietää, että se vähentää kannatusta.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Media törmäsi virtuaaliseen tiiliseinään
Reetta Meriläinen tekee erinomaisen yhteenvedon (HS 1.4.2014) median muutoksista viimeisten 20 vuoden ajalta. Internet alkoi valloittaa mediaa 1990-luvulla. Valtioneuvosto teki päätöksen digitaaliseen televisiotoimintaan siirtymisestä vuonna 2007.
Monissa lehtitaloissa ajateltiin, että tästä selviydytään niin kuin oli selvitty radion ja television tulosta aikaisemmin. Levikit ja ilmoitustulot jatkoivat kuitenkin laskemistaan, ja markkinoille ilmaantui uusia, kansainvälisiä tulokkaita, etunenässä Google.
Kävi niin, että ihmisten suhtautuminen mediaan muuttui. Ihmisistä tuli joukkoviestijöitä, kun jokainen voi julkaista juttujaan blogeissa ja Facebookissa ilman median perinteisiä portinvartijoita.
Meriläinen on optimisti, hänen mukaansa uudet mediat ovat parasta, mitä perinteiselle medialle on tapahtunut sataan vuoteen. Perinteinen media on saanut laadunvalvojan, palautteessaan vikkelän sosiaalisen median.
Tutkijoiden mukaan nykymedialla on kaksi pääroolia: toisaalta demokratian edistäminen, julkisen mielipiteen muodostaminen ja poliittisen päätöksenteon valvonta, toisaalta tuottaa omistajilleen voittoa. Hannu Nieminen ja Mervi Pantti pohtivat, millainen on median demokraattisen tehtävän tulevaisuus. Median pääongelma ei ole media itse, vaan se. että päätöksenteko on etääntynyt yhä kauemmas kansalaisista. Se ei ole läpinäkyvää, vaan tapahtuu erilaisissa valmistelevissa elimissä, kuten ministeriöissä. Julkisuus on yleensä reagoivaa, jälkikäteistä. Markkinoiden valta kasvaa ja niillä ei ole kysyntää kansalaiskeskustelulle tai julkiselle harkinnalle mediassa.
torstai 3. huhtikuuta 2014
Presidentintekijät
Tuukka Temosen dokumenttielokuva Presidentintekijät tuli kovan kohun saattelemana elokuvateattereihin. Syntyi kiista sopimuksesta ja elokuvan esittäminen yritettiin estää. Jotkut pitivät mediahälyä markkinointikikkana, joka ei kuitenkaan katsojalukujen valossa onnistunut kovin hyvin.
Kävin katsomassa elokuvan. Mielestäni pääroolissa olevan kampanjatyöryhmän närkästyminen voi olla yhtä hyvin aitoa: ei ole mukavaa nähdä itsensä valkokankaalla kiroilevana ja laskelmoivana juonittelijana. Ehdokkaasta annettu kuva ei sekään ollut kovin imarteleva.
Elokuva ei yllättänyt, vaalikampanjan tarkoitus on vedota kansaan, joka päättää, kuka vaalin voittaa. Kun äänestysalue on koko Suomi, medialla on kampanjassa keskeinen rooli. Mediaa on osattava käyttää tehokkaasti, ja kampanjaryhmä osasi sen.
Kävin katsomassa elokuvan. Mielestäni pääroolissa olevan kampanjatyöryhmän närkästyminen voi olla yhtä hyvin aitoa: ei ole mukavaa nähdä itsensä valkokankaalla kiroilevana ja laskelmoivana juonittelijana. Ehdokkaasta annettu kuva ei sekään ollut kovin imarteleva.
Elokuva ei yllättänyt, vaalikampanjan tarkoitus on vedota kansaan, joka päättää, kuka vaalin voittaa. Kun äänestysalue on koko Suomi, medialla on kampanjassa keskeinen rooli. Mediaa on osattava käyttää tehokkaasti, ja kampanjaryhmä osasi sen.
torstai 2. tammikuuta 2014
Esirukous median puolesta?
Matti Apunen ruotii kirkon edustajien lausuntoja kolumnissaan (HS 31.12.2013). Aluksi hän siteeraa arkkipiispa Kari Mäkistä, joka Kotimaa-lehdessä 19.12.2013 ehdotti, että kun seurakunnat esirukouksissaan muistavat esivaltaa, ne voisivat erikseen rukoilla median puolesta. Mäkisen mielestä meidän pitäisi toivoa tiedotusvälineille "suhteellisuudentajua, oikeudenmukaisuutta ja totuudellisuutta". Apusen mukaan tällä viitataan median syntilistaan. Hän otsikoi kolumninsa "Sammakko, joka karkasi saarnastuolista" ja kysyy, onko arkkipiispa miettinyt ehdotustaan loppuun saakka.
Arkkipiispan ehdotus, että media mainittaisiin erikseen esirukouksessa, kertoo sen vallan kasvusta yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)