Postiteoria vai kirjateoria?

Viestintätutkija Jukka-Pekka Puro tarkastelee lehtien talousongelmia (Turun Sanomien talousliite 29.4.2014) ja hahmottelee kaksi teoriaa lehtien tulevaisuudesta, postiteorian ja kirjateorian.

Lehdet ovat hänen mukaansa samassa veneessä kuin posti, joka sai leijonanosan tuloistaan lehtien jakelusta. Digitalisoituneessa maailmassa lehtiä luetaan edelleen, mutta siihen ei enää tarvita paperia ja postia. Postiteorian mukaan lehdet ja posti luisuvat samaa alamäkeä, kun ihmiset käyttävät ilmaisia digitaalisia palveluja.

Kirjateoria vertaa lehtien tilannetta kirjallisuuden tulevaisuudennäkymiin. Vaikka paperi katoaa, ihmiset lukevat edelleen kirjoja. Hän pitää mahdollisena, että lehdet ovat samankaltainen kestotuote kuin kirjat. Kirjateorian mukaan ”lehdet eivät ole sidottuja jakeluun ja paperiin, vaan arvokkaaseen ja merkitykselliseen sisältöön”. Jos lehti on hyvin toimitettu, se on kuin hyvä kirja, elämää rikastuttava ja avartava lukukokemus.

Aamukahvi ilman sanomalehtiä näyttää tulevaisuuden kauhukuvalta. Siksi toivon, että kirjateoria toteutuu ja sanomalehti säilyttää asemansa, vaikka sitten tabletilta luettuna. Puron mukaan kirjojen ja lehtien täytyy itse hahmotella tulevaisuutensa ja löytää tiensä lukijoiden ulottuville.

Slow TV

Kirjoitin aikaisemmin (15.11.2013), että median uutisoinnin kiihtyminen voisi tuoda mukanaan vastareaktion, hidastamisen. Helsingin Sanomat uutisoi (26.4.2014) Norjassa suuren suosion saavuttaneesta Piip-showsta, jossa kuvataan kuukausitolkulla talitinttejä ja punatulkkuja vierailemassa kahvilaa muistuttavalla lintulaudalla ja pesimässä olohuoneen kaltaisessa pöntössä. Se on saanut katsojia Norjan lisäksi jo yli 160 maassa.

”Nykyaikana monet televisio-ohjelmat ovat todella nopeatempoisia. Ehkä kyse on siitä, että osa katsojista kaipaa vaihtelua”, kertoo toinen ohjelman tekijöistä, Magne Klann. Ohjelmasta keskustellaan sosiaalisessa mediassa suorien lähetysten aikana, ja jotkut katsojat ovat jopa halunneet antaa linnuille nimiä.

Norjassa Slow-TV –ilmiö alkoi vuonna 2009, jolloin yleisradioyhtiö NRK esitti runsaat seitsemän tuntia suoraa kuvaa Bergenistä Osloon vievältä junamatkalta. Vuonna 2011 nähtiin ohjelma laivasta, joka seilasi 134 tuntia suorassa lähetyksessä Norjan rannikon Hurtigrutenia. Ohjelma sai lähes kolme miljoonaa katsojaa, ja se nähtiin myös Suomessa.

Aikaisemmin nettikamerat ovat kuvanneet lähinnä luontoharrastajien iloksi linnunpesien elämää, mutta nyt ilmiö on alkanut kiinnostaa myös muita TV-katsojia. Onko tästä tulossa uusi trendi?

Media segmentoituu

Mediaoppaan mukaan segmentoituminen tarkoittaa mediayleisön jakautumista eri mediakanaville kutakin kohderyhmää kiinnostavan, sille profiloidun tarjonnan pohjalta. Segmentoituminen johtuu mediatarjonnan erikoistumisesta ja valinnanmahdollisuuksien kasvamisesta. Niemisen ja Pantin mukaan segmentoitumista ohjaa median halu luoda ja kontrolloida uusia kuluttajamarkkinoita ja välittää mainostajille sopivia yleisöjä.

Niinpä latasin tablettiini Ylen Uutisvahdin, johon voin valita haluamani aihealueet. Voin seurata minua kiinnostavaa uutisvirtaa, tällä hetkellä esimerkiksi Jämijärven tuhoisan lento-onnettomuuden uutisointia. Jääkiekko- ja muut urheilu-uutiset eivät näy omassa uutisvahdissani, niistä riittää sanomalehtien otsikoiden seuraaminen.

Yllättävän tulokulman segmentoitumiseen tarjosi lehtiuutinen, jonka otsikko oli ”Massadata auttaa kirkkoa tavoittamaan ihmiset” (HS 16.4.2014). Massadatalla, isolla datalla eli valtavien tietomassojen analysoinnilla liike-elämä pyrkii kehittämään myyntiään ja markkinointiaan sekä saamaan uusia asiakkaita.

Hieman yllättäen on lehden mukaan tietomassojen hyödyntämisen kärkeen noussut evankelis-luterilainen kirkko. Kirkkokansa on Kotimaa-yhtiön kartoituksen perusteella jaoteltu erilaisiin segmentteihin, ja sen avulla seurakunnat voivat suunnitella palveluitaan ja viestintäänsä. Runsaalle 5 000 suomalaiselle esitettiin 880 kysymystä, joista 330 liittyi kirkkoon. Tuloksista on rakennettu työkalu, joka on kytketty jatkuvasti päivittyvään väestötietojärjestelmään. Karttasovelluksen avulla seurakunnat näkevät, minkälaista segmenttiä kullakin alueella on, ja papit voivat miettiä, miten kutakin ryhmää kannattaa lähestyä.

Vantaankosken seurakunnan kirkkoherran mukaan kirkon sanoman ei silti tarvitse muuttua. ”Toiveena on, että kirkko osaisi sanoittaa sanomaansa ja tulla kuulluksi.”

Kirja tekee ihmisen

Näin otsikoi Esko Valtaoja kolumninsa (TS 15.4.2014), jossa hän esittelee professori Steven Pinkerin uutta kirjaa The Better Angels of Our Nature (2011). Hän väittää, että maailma on viime vuosisatojen aikana muuttunut yhä paremmaksi ja inhimillisemmäksi paikaksi. Sodat ja muu väkivalta ovat vähentyneet, vaikka se tosiasia on liian usein hukkunut lööppien alle.

Pinker pohtii, miten se on mahdollista, koska ihmisluonto ei ole voinut kovin paljon muuttua. Yksi selitys on se, että kirjallisuus on tehnyt meistä ihmisiä, ei vain tietokirjallisuus vaan myös kaunokirjallisuus. Kirjapainotaidon keksimisen ja lukutaitoisuuden kasvun myötä alkoi järjen ja valistuksen aikakausi, ja siitä alkanut ”humanitäärinen vallankumous” jatkuu edelleen. Kaunokirjallisuus antoi ihmiselle mahdollisuuden asettua toisen ihmisen asemaan ja irrottautua omasta itsekeskeisyydestään, jakamaan yhteisen ihmisyytemme. Se auttaa meitä kohtelemaan muita niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.

Yhteiskuntatieteilijä Maija Karinkanta ei ole ihan samaa mieltä yleisönosastokirjoituksessaan (TS 21.4.2014). Hän muistuttaa lukijoita 1900-luvusta, jolloin valtaa pitivät Hitler, Stalin ja Mao. Ihmiskunta tuhosi tuolloin kahdessa isossa ja lukemattomissa pienemmissä sodissa miljoonia kanssaihmisiään. Silti hän kiittää Esko Valtaojaa, joka jaksaa muistuttaa siitä hyvästäkin, jota kaiken pahan keskellä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Seuranneessa nettikeskustelussa huomautetaan, että diktaattorit nimenomaan sensuroivat kirjallisuutta ja järjestivät kirjarovioita. Kirjallisuus oli valtaa pitäville vaarallista, koska ihmiset alkoivat ajatella omilla aivoillaan.

Media ja tarinan valta

Teologi ja puhekouluttaja Juhana Torkki on julkaissut kirjan Tarinan valta (Otava 2014), jonka neljäs luku on otsikoitu ”Median leirinuotiot”. Kirjan alussa hän väittää, että ihmisaivot eivät ole merkittävästi muuttuneet 50 000 vuoden aikana. Tarinan valta pitää yhä ihmisiä otteessaan ja kokoaa heidät yhteen. Tieto- ja viestintäteknologian kehitys on tuonut mukanaan globaalit leirinuotiot, joiden ympärille voi kokoontua internetin avulla jopa miljoonia ihmisiä. Esimerkkeinä hän mainitsee Steve Jobsin uuden tuotteen julkistamistilaisuudet ja presidentti Barack Obaman voitonpuheen vuonna 2008.

Kun tulevaisuudentutkija Rolf Jenseniltä kysyttiin, mitä tulee tietoyhteiskunnan jälkeen, hän hahmotteli vastaukseksi tarinatalouden aikakautta, elämysyhteiskuntaa, jossa kulutus perustuu mielikuviin, tunteisiin ja tarinoihin. (HS 25.1.2014)

Torkin mukaan on aika istua taas leirinuotiolle. Tällä kertaa tarinankertojana on media, aikamme tarinankertojista ehkä taitavin. Hän kertoo muutaman varoittavan esimerkin median fabrikoimista uutisista, jotka on irrotettu asiayhteydestään: eduskunta-avustajan pakinatyyliin esittämä ehdotus, että ulkomaalaiset pitäisivät hihamerkkejä herätti valtavan mediakohun, samoin Uuden-Seelannin liikenneministerin humoristinen puhe, jossa hänen tulkittiin solvanneen Suomea, iltapäivälehti otsikoi ”Hyytävä kylmyys vyöryy Jäämereltä” sääennusteen, jossa sanottiin, että viikonloppua kohti ilma viilenee ja kuivaa.

Jaakko Lyytinen pitää Torkin kirjaa paitsi oivallisena opaskirjana myös kauhukuvamaisena julistuksena siitä, mihin tarinoiden ylivalta on johtamassa. Hänen mukaansa tarina on yksinkertaistus todellisuudesta, tarinoiden lumo synnyttää joukkoliikkeitä, hyviä ja huonoja. Lyytinen päättää kirja-arvostelunsa itsetutkisteluun: ”Uskallammeko pitää kiinni lehdistön pyhistä arvoista, moraalisesta riippumattomuudesta ja totuuden tavoittelusta vai taivummeko tarinatalouden tunteiden vietäväksi?

Myös Anu Kantola on tutkinut median tarinoita, hän on analysoinut uutisten dramaturgiaa ja vertaa niitä saippuaoopperoihin. Uutisissa tarinat kulkevat rinnakkain ja jatkuvat vuodesta toiseen, aina tulee uusia vaaleja ja vaalitaisteluja, kun yksi sota loppuu, jossain muualla räjähtää.

Ajoitus on tärkeä

Pääministeri Jyrki Katainen piti tiedotustilaisuuden lauantai-iltana 5.4.2014 klo 19.30. Siinä hän ilmoitti, ettei jatka puolueen puheenjohtajana ja luopuu myös pääministerin tehtävästä. YLE, Helsingin Sanomat, MTV3 ja Ilta-Sanomat näyttivät puheen suorana internetissä.

Ajankohta oli tarkkaan harkittu, näin väittää entinen pääministeri Matti Vanhanen (Turun Sanomat 13.4.2014). Poliitikko halusi saada tärkeän viestin julkisuuteen mahdollisimman suoraan, ilman toimittajien näkökulmia ja pohdintaa. Saman illan puoli yhdeksän uutisissa oli jo kommentit Timo Soinilta ja Alexander Stubbilta, lisäksi studiossa oli asiasta keskustelemassa politiikan toimituksen päällikkö Pekka Ervasti.

Toimittaja Hannu Kivimäki listaa muita vastaavia ilmoituksia: Matti Vanhanen ilmoitti erostaan puolueen puheenjohtajuudesta jouluaatonaattona 2009, Sote-ratkaisusta uutisoitiin sunnuntaina ja Eero Heinäluoma ilmoitti luopumisestaan sunnuntai-iltapäivänä.

Professori Risto Kunelius nimittää tätä hetken hallinnaksi. Huomio pyritään kiinnittämään itse ilmoitukseen, ei muiden kommentteihin ja ilmoituksen seurauksiin.

Nykypoliitikoilla on hyvät mahdollisuudet muutenkin puhua suoraan kannattajilleen ja muille kiinnostuneille. He kirjoittavat ahkerasti blogeihinsa, ja Yhdysvalloissa Valkoinen talo julkaisee kokonaisia puheita internetissä.

"Median kanssa ei kannata tapella"

Näin sanoo Timo Soini kirjassaan Peruspomo (WSOY, 2014) ja jatkaa, että siinä jää toiseksi, vaikka pärjäisi hyvinkin, politiikka on julkista ja poliitikot elävät julkisuudessa ja julkisuudesta, mutta julkisuutta ei voi hallita. Hän korostaa, että poliittisessa viestinnässä tärkeintä on poliittinen lukutaito, pitää tietää, mitä maailmassa tapahtuu ja miksi. Pitää tietää ensin, mitä mieltä on itse ja vasta sitten viestiä.

Omien sanojensa mukaan Soini haluaa kertoa, miten Perussuomalaisista on tullut merkittävä puolue ja miten se on ollut mahdollista. Toinen syy on henkilökohtainen, hän käy läpi, mitä se on vaatinut ja miltä se on tuntunut.

Soinilla on sana hallussaan, niin puheissa kuin kirjoituksissakin. Kirja oli pakko lukea lähes yhdellä istumalla. Matti Wiberg kirjoittaakin (Turun Sanomat 8.4.2014), että Soinille kieli on politiikan käyttöliittymä. Unto Hämäläinen (Helsingin Sanomat 4.4.2014) taas pitää kirjaa häpeilemättömän narsistisena ilotulituksena. Hän vertaa Soinin suoritusta äkkirikastuneisiin yritysjohtajiin, joilla on valtaa ja rahaa ja jotka nyt ihmettelevät, miten pitää oma luomus pystyssä.

Soini kertoo kirjassaan myös esimerkkejä median pimeästä puolesta, valheellisista jutuista, joista kärsivät sekä poliitikko että hänen läheisensä, joilla ei ole osaa eikä arpaa politiikan riennoissa. Silti hän sanoo, että media on kohdellut häntä pääsääntöisesti hyvin ja reilusti. Hän korostaa, että median kanssa on tultava toimeen, hän ja media tarvitsevat toisiaan.

Mediataidot ja mediassa esiintyminen näyttävät olevan nykypoliitikon perustaitoja. Soinin uskottavuus syntyy osaksi hänen rohkeudestaan olla oma itsensä, hän osallistui Pariisissa marssiin perinteisen avioliiton puolesta ja vastustaa avoimesti aborttia, vaikka tietää, että se vähentää kannatusta.

Media törmäsi virtuaaliseen tiiliseinään

Reetta Meriläinen tekee erinomaisen yhteenvedon (HS 1.4.2014) median muutoksista viimeisten 20 vuoden ajalta. Internet alkoi valloittaa mediaa 1990-luvulla. Valtioneuvosto teki päätöksen digitaaliseen televisiotoimintaan siirtymisestä vuonna 2007.

Monissa lehtitaloissa ajateltiin, että tästä selviydytään niin kuin oli selvitty radion ja television tulosta aikaisemmin. Levikit ja ilmoitustulot jatkoivat kuitenkin laskemistaan, ja markkinoille ilmaantui uusia, kansainvälisiä tulokkaita, etunenässä Google.

Kävi niin, että ihmisten suhtautuminen mediaan muuttui. Ihmisistä tuli joukkoviestijöitä, kun jokainen voi julkaista juttujaan blogeissa ja Facebookissa ilman median perinteisiä portinvartijoita.

Meriläinen on optimisti, hänen mukaansa uudet mediat ovat parasta, mitä perinteiselle medialle on tapahtunut sataan vuoteen. Perinteinen media on saanut laadunvalvojan, palautteessaan vikkelän sosiaalisen median.

Tutkijoiden mukaan nykymedialla on kaksi pääroolia: toisaalta demokratian edistäminen, julkisen mielipiteen muodostaminen ja poliittisen päätöksenteon valvonta, toisaalta tuottaa omistajilleen voittoa. Hannu Nieminen ja Mervi Pantti pohtivat, millainen on median demokraattisen tehtävän tulevaisuus. Median pääongelma ei ole media itse, vaan se. että päätöksenteko on etääntynyt yhä kauemmas kansalaisista. Se ei ole läpinäkyvää, vaan tapahtuu erilaisissa valmistelevissa elimissä, kuten ministeriöissä. Julkisuus on yleensä reagoivaa, jälkikäteistä. Markkinoiden valta kasvaa ja niillä ei ole kysyntää kansalaiskeskustelulle tai julkiselle harkinnalle mediassa.

Presidentintekijät

Tuukka Temosen dokumenttielokuva Presidentintekijät tuli kovan kohun saattelemana elokuvateattereihin. Syntyi kiista sopimuksesta ja elokuvan esittäminen yritettiin estää. Jotkut pitivät mediahälyä markkinointikikkana, joka ei kuitenkaan katsojalukujen valossa onnistunut kovin hyvin.

Kävin katsomassa elokuvan. Mielestäni pääroolissa olevan kampanjatyöryhmän närkästyminen voi olla yhtä hyvin aitoa: ei ole mukavaa nähdä itsensä valkokankaalla kiroilevana ja laskelmoivana juonittelijana. Ehdokkaasta annettu kuva ei sekään ollut kovin imarteleva.

Elokuva ei yllättänyt, vaalikampanjan tarkoitus on vedota kansaan, joka päättää, kuka vaalin voittaa. Kun äänestysalue on koko Suomi, medialla on kampanjassa keskeinen rooli. Mediaa on osattava käyttää tehokkaasti, ja kampanjaryhmä osasi sen.