Katsoin uudelleen Bennett Millerin ohjaaman elokuvan Capote. Äskettäin edesmennyt näyttelijä Philip Seymour Hoffman sai siitä pääosan Oscarin. Elokuva kertoo toimittaja-kirjailija Truman Capotesta. Kun hain lisätietoja netistä, kävi ilmi, että Truman Capoten kirja Kylmäverisesti loi uuden kirjallisuuden lajityypin, dokumenttiromaanin, jossa tositapahtumia kerrotaan proosan keinoin.
Alun perin Capote matkusti Kansasiin tekemään lehtijuttua maanviljelijäperheen murhasta, jolle ei tuntunut löytyvän mitään motiivia. Hän tutustui epäiltyihin, ja aineisto paisui niin suureksi, että hän kirjoitti siitä kirjan, joka ilmestyi vuonna 1966.
Dokumenttiromaanilla on ollut vaikutusta myös journalismiin. Se auttaa toimittajia käyttämään luovaa kirjoittamista ja yhdistämään sen reportaasiin. Capoten kirjaa pidetään uuden journalismin suunnannäyttäjänä.
maanantai 26. toukokuuta 2014
perjantai 9. toukokuuta 2014
”Tavisten” historiaa Oscar-elokuvissa
Tänä vuonna kiinnitin huomiota siihen, että ainakin kolmessa Oscar-ehdokkaassa tarina pohjautui tavallisten ihmisten elämään. Parhaaksi elokuvaksi valittiin 12 Years a Slave, jonka taustalla on Solomon Northupin omaelämäkerta vuodelta 1853. Dallas Buyers Club –elokuvasta palkittiin paras pääosan ja paras sivuosan näyttelijä. Se perustuu Ron Woodroofin elämään ja hänestä vuonna 1992 tehtyyn lehtiartikkeliin. Philomena kertoo tositarinan Philomena Leestä, joka etsi kadonnutta poikaansa yli 50 vuotta. Se sai neljä Oscar-ehdokkuutta.
Oscar-gaalassa on usein aikaisemmin nähty historiallisten henkilöiden elämästä tehtyjä teoksia, esimerkkeinä vaikkapa Kuninkaan puhe, Lincoln ja Gandhi.
Faktan ja fiktion yhdistelmä elokuvissa on mielenkiintoinen. Ehkä se on tuottajien laskelmointia, todellisuuspohja takaa sen, että katsojat kiinnostuvat tarinasta, koska näin on todella tapahtunut. Kirjoista tehdyt elokuvat nojaavat samoin siihen, että useimmat katsojat tuntevat aiheen, esimerkkinä Kummisetä-sarjan elokuvat.
Pelkkä fiktio on vaikeampi ja epävarmempi laji, tosin sekin saattaa menestyä, kuten Gravity, joka voitti seitsemän Oscaria.
Oscar-gaalassa on usein aikaisemmin nähty historiallisten henkilöiden elämästä tehtyjä teoksia, esimerkkeinä vaikkapa Kuninkaan puhe, Lincoln ja Gandhi.
Faktan ja fiktion yhdistelmä elokuvissa on mielenkiintoinen. Ehkä se on tuottajien laskelmointia, todellisuuspohja takaa sen, että katsojat kiinnostuvat tarinasta, koska näin on todella tapahtunut. Kirjoista tehdyt elokuvat nojaavat samoin siihen, että useimmat katsojat tuntevat aiheen, esimerkkinä Kummisetä-sarjan elokuvat.
Pelkkä fiktio on vaikeampi ja epävarmempi laji, tosin sekin saattaa menestyä, kuten Gravity, joka voitti seitsemän Oscaria.
torstai 8. toukokuuta 2014
Bloggaajien lahjat verolle
Blogit alkoivat hauskana harrastuksena, ja joskus niitä käytetään opiskelussa, niin kuin tätä blogia. Niistä on tullut kuitenkin myös huomattava tulolähde varsinkin muotibloggaajille. Iltalehti listasi eniten ansaitsevat muotibloggaajat, joiden kärjessä oli Mungolife-blogin pitäjä Anna Vanhanen yli 80 000 euron tuloillaan (Iltalehti 1.11.2013).
Nyt verottaja on antanut ohjeet bloggaamisesta saatujen tavaroiden ja palvelujen ilmoittamisesta (Yle uutiset 8.5.2014). Ylitarkastaja Petri Mannisen mukaan ilmoitusvelvollisuus koskee esineitä, jotka voidaan helposti muuttaa rahaksi tai myydä, mutta mainoslahjoiksi laskettavat tavarat ovat verovapaita. Verohallinnon nettisivuilla on useita esimerkkejä, mm. seuraava: ”Bloggaaja kirjoittaa omille nettisivuilleen satunnaisesti ja saa eri mainostajilta satunnaisia tavaralahjoja. Toiminta on pienimuotoista. Tavaralahjojen käypä arvo on bloggaajan veronalaista ansiotuloa. Kyse on bloggaajan saamasta työkorvauksesta.”
Ylen uutisten mukaan Hanne Valtari, joka kirjoittaa Lähiömutsi-blogia, kyseli verohallinnolta, pitäisikö hänen maksaa veroa saamistaan tavaroista. Hän sai mm. tabletin kokeillakseen Elisa-Kirjan palveluja. Verottajan mukaan ohjeet tehtiin nyt, koska sekä bloggaajat että yritykset ovat niitä kyselleet.
Internet pakottaa tarkistamaan monia sääntöjä ja määräyksiä, jopa lainsäädäntöä. Tekijäoikeussäännöstöä käsitellään parhaillaan eduskunnassa, koska kansalaisaloite ”Järkeä tekijänoikeuslakiin” sai vaadittavat 50 000 allekirjoittajaa. Asia lähetettiin sivistysvaliokunnan käsiteltäväksi, joka huhtikuussa päätti lisäasiantuntijoiden kutsumisesta.
Nyt verottaja on antanut ohjeet bloggaamisesta saatujen tavaroiden ja palvelujen ilmoittamisesta (Yle uutiset 8.5.2014). Ylitarkastaja Petri Mannisen mukaan ilmoitusvelvollisuus koskee esineitä, jotka voidaan helposti muuttaa rahaksi tai myydä, mutta mainoslahjoiksi laskettavat tavarat ovat verovapaita. Verohallinnon nettisivuilla on useita esimerkkejä, mm. seuraava: ”Bloggaaja kirjoittaa omille nettisivuilleen satunnaisesti ja saa eri mainostajilta satunnaisia tavaralahjoja. Toiminta on pienimuotoista. Tavaralahjojen käypä arvo on bloggaajan veronalaista ansiotuloa. Kyse on bloggaajan saamasta työkorvauksesta.”
Ylen uutisten mukaan Hanne Valtari, joka kirjoittaa Lähiömutsi-blogia, kyseli verohallinnolta, pitäisikö hänen maksaa veroa saamistaan tavaroista. Hän sai mm. tabletin kokeillakseen Elisa-Kirjan palveluja. Verottajan mukaan ohjeet tehtiin nyt, koska sekä bloggaajat että yritykset ovat niitä kyselleet.
Internet pakottaa tarkistamaan monia sääntöjä ja määräyksiä, jopa lainsäädäntöä. Tekijäoikeussäännöstöä käsitellään parhaillaan eduskunnassa, koska kansalaisaloite ”Järkeä tekijänoikeuslakiin” sai vaadittavat 50 000 allekirjoittajaa. Asia lähetettiin sivistysvaliokunnan käsiteltäväksi, joka huhtikuussa päätti lisäasiantuntijoiden kutsumisesta.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Kuka maksaa laatujournalismin?
Toimittaja Suvi Ahola referoi tutkimuksia, joissa analysoitiin median tulevaisuutta ja sanomalehtien kysyntää 2010-luvun Suomessa (HS 5.5.2014). Ensin kylmät faktat: vuodesta 1990 lähtien tilattujen ja irtonumeroina ostettujen sanomalehtien kysyntä on pudonnut 40 prosenttia ja samana aikana lehtien tilaushintojen reaalikorotus on ollut 75 prosenttia. Erityisesti tähän ovat vaikuttaneet arvonlisäveron korotukset vuosina 2012 ja 2013. Itellan tutkimusjohtajan Heikki Nikalin mukaan tilalle ovat tulleet sosiaalinen media ja internet.
Laatumediaa arvostetaan edelleen, mutta sen pitäisi olla ilmaista. Tiedotusvälineiltä odotetaan puolueettomuutta, asiantuntemusta, kriittisyyttä ja visuaalisuutta. Erot sukupolvien välillä ovat suuret, digiajan sukupolvi pitää itsestään selvänä mediapalvelujen halpuutta tai jopa maksuttomuutta. ”Painettu lehti ei enää jäsennä nuorille arkea, vaan se tarve täytetään muussa mediassa. Kaikki kuitenkin arvostavat journalismia, ja luotettavuutta pidetään tärkeänä myös tulevaisuudessa”, sanoo Nikali.
Muutamat nimekkäät journalistit ovat perustaneet ”hitaaseen journalismiin” perustuvan digitaalisen verkkojulkaisun, nimeltään Long Play (HS 4.1.2013). Päätoimittaja Johanna Vehkoon mukaan he haluavat olla omalta osaltaan pelastamassa suomalaista laatujournalismia tarjoamalla huolella tehtyä, pitkää journalismia, jota verkossa löytyy suomeksi vähän. Kriittisimmät lukijat ovat alkaneet etsiä laatusisältöjä englanninkielisestä mediasta, jossa ei kuitenkaan käsitellä usein suomalaisia koskettavia aiheita.
Long Playn jutut eli singlet ovat pidempiä kuin aikakauslehtien artikkelit, mutta lyhyempiä kuin kirjat. Niitä voi ostaa tai lukea verkkokaupassa 3-6 euron hintaan. Tekijöiden esikuvat ovat yhdysvaltalaisia, Euroopassa niitä on vähän, esimerkiksi The Guardian –lehden Long Good Reads –palvelu.
Long Play voitti Uutisraivaaja-kilpailun ja sai palkintona 250 000 euroa toimintansa kehittämiseen (Uutisraivaajablogi 22.11.2013). Tekijöiden mukaan internet on viimeisten 10-15 vuodan aikana hajottanut journalismin ansaintamallin, ja nyt tarvitaan uusia innovaatioita, joita ei tule isoista mediataloista. Long Play haluaa olla esimerkkinä media-alan yrittäjille. Jatkossa Long Play aikoo keskittyä laadukkaan julkaisualustan kehittämiseen, jota voisivat käyttää myös muut julkaisijat Suomessa ja ulkomailla.
Laatumediaa arvostetaan edelleen, mutta sen pitäisi olla ilmaista. Tiedotusvälineiltä odotetaan puolueettomuutta, asiantuntemusta, kriittisyyttä ja visuaalisuutta. Erot sukupolvien välillä ovat suuret, digiajan sukupolvi pitää itsestään selvänä mediapalvelujen halpuutta tai jopa maksuttomuutta. ”Painettu lehti ei enää jäsennä nuorille arkea, vaan se tarve täytetään muussa mediassa. Kaikki kuitenkin arvostavat journalismia, ja luotettavuutta pidetään tärkeänä myös tulevaisuudessa”, sanoo Nikali.
Muutamat nimekkäät journalistit ovat perustaneet ”hitaaseen journalismiin” perustuvan digitaalisen verkkojulkaisun, nimeltään Long Play (HS 4.1.2013). Päätoimittaja Johanna Vehkoon mukaan he haluavat olla omalta osaltaan pelastamassa suomalaista laatujournalismia tarjoamalla huolella tehtyä, pitkää journalismia, jota verkossa löytyy suomeksi vähän. Kriittisimmät lukijat ovat alkaneet etsiä laatusisältöjä englanninkielisestä mediasta, jossa ei kuitenkaan käsitellä usein suomalaisia koskettavia aiheita.
Long Playn jutut eli singlet ovat pidempiä kuin aikakauslehtien artikkelit, mutta lyhyempiä kuin kirjat. Niitä voi ostaa tai lukea verkkokaupassa 3-6 euron hintaan. Tekijöiden esikuvat ovat yhdysvaltalaisia, Euroopassa niitä on vähän, esimerkiksi The Guardian –lehden Long Good Reads –palvelu.
Long Play voitti Uutisraivaaja-kilpailun ja sai palkintona 250 000 euroa toimintansa kehittämiseen (Uutisraivaajablogi 22.11.2013). Tekijöiden mukaan internet on viimeisten 10-15 vuodan aikana hajottanut journalismin ansaintamallin, ja nyt tarvitaan uusia innovaatioita, joita ei tule isoista mediataloista. Long Play haluaa olla esimerkkinä media-alan yrittäjille. Jatkossa Long Play aikoo keskittyä laadukkaan julkaisualustan kehittämiseen, jota voisivat käyttää myös muut julkaisijat Suomessa ja ulkomailla.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Elokuvan kulta-aika Britanniassa
Näin otsikoi Pasi Myöhänen artikkelinsa Yle uutisissa 5.5.2014. Oscar-gaalassa menestynyt Gravity-elokuva on tehty pääasiassa Englannissa ja parhaana elokuvana palkittiin brittiohjaajan teos 12 Years a Slave.
Yksi selitys on se, että filmialalle on vuonna 2007 annettu verohelpotuksia, mikä auttaa kovassa kilpailussa.
Britannian elokuvateollisuus elää kulta-aikaa. Lontoon keskustaan on kehittynyt elokuvateollisuuden keskittymä, jossa mm. Gravityn erikoistehosteet valmistettiin. Britannian elokuvateollisuus on yli miljardin arvoinen ja tarjoaa työpaikan jopa 40 000 ammattilaiselle.
”Meidän elokuvakaupunki Turku”
Turun kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että Turusta on kehittynyt merkittävä elokuvakaupunki. Aikaisemmin tuotantoyhtiöt joutuivat hankkimaan alan ammattilaisia Helsingistä, mutta viime vuonna alkoi Turun taideakatemiassa elokuva-alan työntekijäkoulutus. Vaikka elokuva-alan koulutusta on järjestetty jo yli 20 vuotta, puutetta oli nimenomaan teknisesti osaavasta käytännön työvoimasta.
Vares-elokuvat vauhdittivat Länsi-Suomen elokuvakomission toimintaa, jolla pyritään lisäämään alan työllisyyttä ja tukemaan elokuva- ja televisiotuotantoa. Neljän viime vuoden aikana Turun seudulla on kuvattu 15 pitkää elokuvaa ja lukuisia TV-sarjoja. Parhaillaan kuvataan Mika Kaurismäen kansainvälistä epookkielokuvaa The Girl King, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä kuningatar Kristiinasta.
Yksi selitys on se, että filmialalle on vuonna 2007 annettu verohelpotuksia, mikä auttaa kovassa kilpailussa.
Britannian elokuvateollisuus elää kulta-aikaa. Lontoon keskustaan on kehittynyt elokuvateollisuuden keskittymä, jossa mm. Gravityn erikoistehosteet valmistettiin. Britannian elokuvateollisuus on yli miljardin arvoinen ja tarjoaa työpaikan jopa 40 000 ammattilaiselle.
”Meidän elokuvakaupunki Turku”
Turun kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että Turusta on kehittynyt merkittävä elokuvakaupunki. Aikaisemmin tuotantoyhtiöt joutuivat hankkimaan alan ammattilaisia Helsingistä, mutta viime vuonna alkoi Turun taideakatemiassa elokuva-alan työntekijäkoulutus. Vaikka elokuva-alan koulutusta on järjestetty jo yli 20 vuotta, puutetta oli nimenomaan teknisesti osaavasta käytännön työvoimasta.
Vares-elokuvat vauhdittivat Länsi-Suomen elokuvakomission toimintaa, jolla pyritään lisäämään alan työllisyyttä ja tukemaan elokuva- ja televisiotuotantoa. Neljän viime vuoden aikana Turun seudulla on kuvattu 15 pitkää elokuvaa ja lukuisia TV-sarjoja. Parhaillaan kuvataan Mika Kaurismäen kansainvälistä epookkielokuvaa The Girl King, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä kuningatar Kristiinasta.
Kansankäräjät netissä
Helsingin Sanomat haastaa toukokuun Kuukausiliitteessä suomalaiset yhdessä miettimään, millainen maa Suomi voisi tulevaisuudessa olla. Aivoriihi on rakennettu yhdessä asiantuntijayrityksen Fountain Parkin kanssa. Kesäkuun alkuun asti kansalaiset voivat ideoida parempaa Suomea osoitteessa www.HS.fi/suomi2017. Sen jälkeen HS:n toimittajat yhdessä Fountain Parkin asiantuntijoiden kanssa käyvät ehdotuksia läpi, ja raportti julkaistaan elokuun Kuukausiliitteessä.
Aivoriihi perustuu joukkoistamisen ajatukseen, siihen että ideoita etsitään suurista ihmisjoukoista. Tarkoituksena on saada esiin joukkojen piilevä viisaus ja löytää sellaisiakin ajatuksia, jotka eivät tavallisessa keskustelussa pääse esiin ja joita voisi kutsua heikoiksi signaaleiksi. Kun mielipidejohtajat eivät pääse hallitsemaan keskustelua, myös uudet ja yllättävät ideat voivat kerätä kannatusta.
HS tekee muutamia ehdotuksia aiheiksi: miten ihmisille saadaan työtä, miten maahanmuuttajiin suhtaudutaan ja voidaanko koko maa pitää jatkossa asuttuna. Tavoitteet ovat samansuuntaiset, mutta ehkä laajemmat kuin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan käynnistämässä verkkokeskustelussa.
Princetonin yliopistossa on tutkittu päätöksenteon tehokkuutta eri kokoisissa ryhmissä (Ylen uutiset 2.5.2014). Parhaiksi ovat osoittautuneet 5-20 jäsenen ryhmät, ja joukon kasvaessa kasvaa myös huonon päätöksen todennäköisyys. Tutkija Iain Couzinin mukaan joukkoistamisessa onkin olennaista, kuinka moni ottaa itsenäisesti kantaa. Monet ihmiset käyttäytyvät kuin kalaparvi, joka muuttaa suuntaa parin yksilön päätösten perusteella.
Kansankäräjät rohkaisevat suuria joukkoja ottamaan kantaa, ja siten yritetään saada esiin myös heikot signaalit. Pieni ryhmä toimittajia ja tutkijoita tekee sitten yhteenvedon kootusta aineistosta.
Aivoriihi perustuu joukkoistamisen ajatukseen, siihen että ideoita etsitään suurista ihmisjoukoista. Tarkoituksena on saada esiin joukkojen piilevä viisaus ja löytää sellaisiakin ajatuksia, jotka eivät tavallisessa keskustelussa pääse esiin ja joita voisi kutsua heikoiksi signaaleiksi. Kun mielipidejohtajat eivät pääse hallitsemaan keskustelua, myös uudet ja yllättävät ideat voivat kerätä kannatusta.
HS tekee muutamia ehdotuksia aiheiksi: miten ihmisille saadaan työtä, miten maahanmuuttajiin suhtaudutaan ja voidaanko koko maa pitää jatkossa asuttuna. Tavoitteet ovat samansuuntaiset, mutta ehkä laajemmat kuin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan käynnistämässä verkkokeskustelussa.
Princetonin yliopistossa on tutkittu päätöksenteon tehokkuutta eri kokoisissa ryhmissä (Ylen uutiset 2.5.2014). Parhaiksi ovat osoittautuneet 5-20 jäsenen ryhmät, ja joukon kasvaessa kasvaa myös huonon päätöksen todennäköisyys. Tutkija Iain Couzinin mukaan joukkoistamisessa onkin olennaista, kuinka moni ottaa itsenäisesti kantaa. Monet ihmiset käyttäytyvät kuin kalaparvi, joka muuttaa suuntaa parin yksilön päätösten perusteella.
Kansankäräjät rohkaisevat suuria joukkoja ottamaan kantaa, ja siten yritetään saada esiin myös heikot signaalit. Pieni ryhmä toimittajia ja tutkijoita tekee sitten yhteenvedon kootusta aineistosta.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Yhteisen kokemuksen lumous
Miksi monet ihmiset katsovat elokuvia televisiosta, vaikka on olemassa mahdollisuus ja vapaus katsoa samat elokuvat DVD:ltä tai blue-rayna haluamanaan ajankohtana ja usein ilman mainoksia? Haluammeko tekniikasta huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen, vaikka sitten yksin omalla sohvalla?
Juhani Karila on alle kolmikymppinen toimittaja, joka kertoo (HS 4.5.2014), miten hän kiirehti valintamyymälästä kotiin katsomaan Harry Potter –sarjan viimeistä elokuvaa TV:stä. Hän otsikoi kirjoituksensa ”Kun ohjelmatiedot käskevät juoksemaan”. Hänellä on kyseinen elokuva blue-rayna hyllyssään, mutta hän laskee minuutteja ehtiäkseen ajoissa TV:n ääreen. Hän lopettaa kolumninsa: ”Onneksi olin jättänyt telkkarin päälle oikealta kanavalta, Warner Brothersin logo syöksyi juuri esiin ukkospilvestä ja tunsin hetken olevan ladattu merkityksellä, valuin hikeä, olin ehtinyt, minulle tuli hyvä mieli ja aloin katsoa elokuvaa”.
Juhani Karila on alle kolmikymppinen toimittaja, joka kertoo (HS 4.5.2014), miten hän kiirehti valintamyymälästä kotiin katsomaan Harry Potter –sarjan viimeistä elokuvaa TV:stä. Hän otsikoi kirjoituksensa ”Kun ohjelmatiedot käskevät juoksemaan”. Hänellä on kyseinen elokuva blue-rayna hyllyssään, mutta hän laskee minuutteja ehtiäkseen ajoissa TV:n ääreen. Hän lopettaa kolumninsa: ”Onneksi olin jättänyt telkkarin päälle oikealta kanavalta, Warner Brothersin logo syöksyi juuri esiin ukkospilvestä ja tunsin hetken olevan ladattu merkityksellä, valuin hikeä, olin ehtinyt, minulle tuli hyvä mieli ja aloin katsoa elokuvaa”.
Media ja valta
Median ajankohtaisuus heijastuu myös TV-sarjoihin. Lähiaikoina on nähty useita sarjoja, joissa käsitellään poliitikkojen ja median suhteita. Jo aikaisemmin (11.11.2013) kirjoitin englantilaisesta sarjasta The Hour, ja äskettäin esitettiin uusintana suosittua tanskalaista sarjaa Vallan linnake (Borgen). HBO:n sarja The Newsroom kuvaa amerikkalaista näkökulmaa.
Vallan linnake –sarjassa kuvataan tarkasti poliitikkojen ja toimittajien tiivistä yhteistyötä, ja sitä on tehostettu ihmissuhdedraamalla. Helsingin Sanomien mukaan (HS 12.5.2013) käsikirjoittaja Adam Price on sanonut, että hän halusi saada ihmiset kiinnostumaan politiikasta ja on siinä onnistunut, ainakin Tanskassa. Siellä tutkijat ovat jopa huolestuneet politiikan "borgenisoitumisesta", siitä, että tv-sarja alkaa ohjata poliitikkojen agendaa. Suomalaispoliitikkojen mukaan (HS 23.4.2014) sarja kuvaa uskottavasti politiikan ja median ristiriitaisen intohimoista suhdetta.
Filmitähti-verkkojulkaisussa julkaistiin 12.6.2013 Ursula Borgin juttu The Newsroom –sarjasta. Hän pitää sitä älykkäänä televisiona ja luonnehtii käsikirjoittaja Aaron Sorkinia jonkinlaiseksi TV-jumalaksi, jolla on kyky luoda tylsän kuuloisista aiheista laadukkaita televisiosarjoja. Sorkinin ensimmäinen poliittinen draama West Wing on yksi kaikkien aikojen kehutuimpia sarjoja.
The Newsroom kuvaa kuvitteellisen uutiskanavan työtä, jonka päätarkoituksena on valvoa vallan käyttöä ja paljastaa totuus poliitikkojen pelistä. Eturivin näyttelijäjoukko pitää dialogissaan yllä sellaista vauhtia, että kärryillä pysyäkseen on hyvä tietää jotain Yhdysvaltain politiikasta. Ursula Borgin mukaan sarja ei ole kyyninen aiheestaan huolimatta. Sorkin itse on sanonut halunneensa luoda romanttisen tarinan optimistisista ihmisistä kyynisessä ympäristössä.
HBO on ilmoittanut (The Daily Mail Online 13.1.2014), että sarjan kolmas kausi on sen viimeinen.
Vallan linnake –sarjassa kuvataan tarkasti poliitikkojen ja toimittajien tiivistä yhteistyötä, ja sitä on tehostettu ihmissuhdedraamalla. Helsingin Sanomien mukaan (HS 12.5.2013) käsikirjoittaja Adam Price on sanonut, että hän halusi saada ihmiset kiinnostumaan politiikasta ja on siinä onnistunut, ainakin Tanskassa. Siellä tutkijat ovat jopa huolestuneet politiikan "borgenisoitumisesta", siitä, että tv-sarja alkaa ohjata poliitikkojen agendaa. Suomalaispoliitikkojen mukaan (HS 23.4.2014) sarja kuvaa uskottavasti politiikan ja median ristiriitaisen intohimoista suhdetta.
Filmitähti-verkkojulkaisussa julkaistiin 12.6.2013 Ursula Borgin juttu The Newsroom –sarjasta. Hän pitää sitä älykkäänä televisiona ja luonnehtii käsikirjoittaja Aaron Sorkinia jonkinlaiseksi TV-jumalaksi, jolla on kyky luoda tylsän kuuloisista aiheista laadukkaita televisiosarjoja. Sorkinin ensimmäinen poliittinen draama West Wing on yksi kaikkien aikojen kehutuimpia sarjoja.
The Newsroom kuvaa kuvitteellisen uutiskanavan työtä, jonka päätarkoituksena on valvoa vallan käyttöä ja paljastaa totuus poliitikkojen pelistä. Eturivin näyttelijäjoukko pitää dialogissaan yllä sellaista vauhtia, että kärryillä pysyäkseen on hyvä tietää jotain Yhdysvaltain politiikasta. Ursula Borgin mukaan sarja ei ole kyyninen aiheestaan huolimatta. Sorkin itse on sanonut halunneensa luoda romanttisen tarinan optimistisista ihmisistä kyynisessä ympäristössä.
HBO on ilmoittanut (The Daily Mail Online 13.1.2014), että sarjan kolmas kausi on sen viimeinen.
perjantai 2. toukokuuta 2014
Arkikuvahaaste - nykyajan sosiologiaa somessa
Facebookin on vallannut ketjukirjevillitys: varsinkin aikuiset haastavat kavereitaan kuvaamaan arkeaan viiden päivän ajan. Toisia arkikuvat ärsyttävät, toiset lähtevät innolla mukaan.
Mediatutkija Maria Lassila-Merisalo (Ylen uutiset 24.4.2014) näkee ilmiössä paluun Facebookin juurille, kotikutoiseen yhteydenpitoon ystävien kesken. Viime aikoina sen ovat liiaksi valloittaneet yritykset ja markkinointi. Hän arvelee suosion yhdeksi syyksi, että monet eivät osaa luontevasti kuvata omaa elämäänsä ja pitää sitä merkityksellisenä, mutta nyt haaste antaa siihen luvan. Kuvaaminen on myös helpompaa kuin statuspäivitysten kirjoittaminen.
Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on oivallinen tapa pysähtyä katsomaan arkeaan ja saada uusia näkökulmia siihen (HS 1.5.2014). Arkikuvat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: työkuvat, tilakuvat ja luontokuvat. Ihmisiä kuvataan vähemmän. Arkikuvaajat ovat nykyajan sosiologeja, jotka keräävät arvokasta materiaalia tulevaisuuden yhteiskuntatieteilijöille.
Mediatutkija Maria Lassila-Merisalo (Ylen uutiset 24.4.2014) näkee ilmiössä paluun Facebookin juurille, kotikutoiseen yhteydenpitoon ystävien kesken. Viime aikoina sen ovat liiaksi valloittaneet yritykset ja markkinointi. Hän arvelee suosion yhdeksi syyksi, että monet eivät osaa luontevasti kuvata omaa elämäänsä ja pitää sitä merkityksellisenä, mutta nyt haaste antaa siihen luvan. Kuvaaminen on myös helpompaa kuin statuspäivitysten kirjoittaminen.
Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on oivallinen tapa pysähtyä katsomaan arkeaan ja saada uusia näkökulmia siihen (HS 1.5.2014). Arkikuvat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: työkuvat, tilakuvat ja luontokuvat. Ihmisiä kuvataan vähemmän. Arkikuvaajat ovat nykyajan sosiologeja, jotka keräävät arvokasta materiaalia tulevaisuuden yhteiskuntatieteilijöille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)