Kun naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa

Seija Aunilan väitöskirja Kuinka naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa. Naisihanteen muodostuminen ja muokkautuminen Kotiliesi-lehdessä toisen maailmansodan aikana  osuu hyvin tämän hetken päivittelyyn syntyvyyden vähenemisestä ja sen myötä uhkaavasta  väkiluvun vähenemisestä. Kukaan ei oikein näytä keksivän keinoa, jolla lapsiluku saataisiin kasvamaan.

Toisin oli viime sotien aikana, jolloin toimeen tartuttiin pontevasti. Sotien miestappiot oli määrä korvata lisäämällä syntyvyyttä, ja neljän lapsen perheihanne kasvatettiin kuusilapsiseksi. Kotiliesi-lehdellä oli laaja levikki ja se valjastettiin tukemaan maan etua sota-aikana. Aiemmin lehti oli rohkaissut naisia toteuttamaan itseään ja vaikuttamaan yhteiskunnassa, mutta sodan alkaminen muutti tilanteen. Sankariäidin ihanteeksi tuli synnyttää monta lasta ja luopua itsellisen naisen koulutushaaveista. Väestöliiton julisteessa vedottiin suoraan naisiin: "Sinäkin olet vastuussa siitä, kasvaako Suomen väkiluku vai surkastuuko se". Sodan loputtua tällainen propaganda loppui kokonaan ja Kotiliesi palasi entiseen rooliinsa naistenlehtenä.

Kuulun itse suuriin ikäluokkiin ja kasvoin nelilapsisessa perheessä, jossa neljännen syntyminen oli lääkärin mukaan jo vakava terveysriski äidille. Hän oli kuitenkin Kotilietensä lukenut ja teki velvollisuutensa. Onneksi kaikki meni hyvin.

Aika on totisesti muuttunut. Kun entinen pääministeri kehotti suomalaisia synnytystalkoisiin ja muistutti suurten ikäluokkien aikaisesta sloganista ”neljäs isänmaalle”, sitä paheksuttiin yleisesti. Nyt tarvitaan uusia keinoja, ja yhtä sellaista esitti Hesarin päätoimittaja Anu Ubaud. Meidän pitää houkutella tänne työperäisiä maahanmuuttajia, mm. Kalifornian Piilaaksosta, jossa osaajat jo tähyilevät uusia etätyöpaikkoja koronan ja kalliin asumisen kurimuksesta.

Linnan juhlat Pentinkulman päivillä Urjalassa

Pentinkulman päivien aiheena oli tänä vuonna Väinö Linna, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Erityisesti tarkastelun kohteena oli Tuntematon sotilas, sekä kirjana, elokuvana että muina tulkintoina.

Olin paikalla perjantaina 31.7. ja kuuntelin Nora Kytöharjua, joka oli kerännyt ihmisten muistoja Linnasta. Karo Hämäläinen kertoi kirjoittamastaan dokumentista, joka ilmestyy syksyllä nimellä Kansalliskirjailija. Petri Tamminen avasi esitelmässään Linnan kirjallista tyyliä ja retorisia keinoja. Sen jälkeen käytiin paneelikeskustelua Linnan teoksista elokuvien ja teatterin näkökulmasta.  Tuntematon on usein rinnastettu Kiven Seitsemään veljekseen, ja Jukka Sihvonen kertoi, miten Linna oli itsekin sanonut työkavereilleen kirjoittaneensa seitsemästä veljeksestä sodassa.

Muiden päivien ohjelmia seurasin netistä (http://pentinkulmanpaivat.fi/) ja erityisen kiinnostava oli Anna Kortelaisen puheenvuoro, jossa hän kertoi jatkosodan ajan salaisesta mielialatiedustelusta. Hän vertasi sota-ajan kokemuksia tämän kevään koronapoikkeustilan aiheuttamiin reaktioihin, joista on voinut lukea lehdistä jasosiaalisesta mediasta.

Eero Ahoa haastateltiin Rokan roolista Louhimiehen elokuvassa. Hän kertoi, että paras palaute oli se, miten ihmiset elokuvan nähtyään halusivat kertoa omista ja sukunsa sota-ajan kokemuksista.

Lukeminen koronan aikaan

Korona toi mukanaan karanteenin, joka muistutti ulkonaliikkumiskieltoa, vaikka se myöhemmin selitettiin vain suositukseksi. Se muutti myös kirjastoista riippuvaisen ihmisen elämän, kun kirjastot suljettiin 18.3. kahdeksi kuukaudeksi. Vielä senkin jälkeen kesti kauan purkaa varausten suma ja toimittaa kirjat lainaajien luettaviksi.

 Kirjasto oli ollut toinen olohuone, jossa olen aina viihtynyt. Viimeinen aukiolopäivä meni ohi ennen kuin huomasin täydentää varastoja. Kuinka siis selvisin tuosta pakollisesta erosta?

Kirjahyllyssäni on muutamia klassikkoja, jotka olen säästänyt ja päättänyt lukea joskus myöhemmin. Nyt oli juuri sopiva hetki, ja aloitin innokkaasti Waltarin  Sinuhesta, jonka ylivertaisuudesta olin kuullut jo vuosia. Ei napannut, enkä vieläkään ymmärrä kirjan erinomaisuutta. Parin luvun jälkeen luovutin.

Tammikuussa olin löytänyt Vaski-kirjaston lainaushistoriapalvelun ja olen voinut seurata lainauksiani siitä lähtien. Ensimmäinen palveluun kirjattu lainaukseni oli Christian Rönnbackan Troijalainen 10.1.  Viimeiset lainaukseni ennen sulkemista olivat Antti Tuomaisen ja Outi Pakkasen dekkarit.

Lainaushistoriasta on helppo palauttaa mieleen, mitkä kirjat auttoivat karanteeniajan yli. Juhani Branderin Miehen kuoleman ehti lukea syventyen kaikessa rauhassa. Elena Ferranten trilogian viimeinen osa, Kadonneen lapsen tarina, oli myös korona-ajan lukemistoa. Se vain oli ahmittava nopeasti, yritin säästellä sitä mutta se loppui liian pian. Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt  oli sekin lukunautinto, se nivoi yhteen nykyisen pakolaiskriisin ja Saksan lähihistorian.

Olin jo aikaisemmin päättänyt etten enää osta kirjoja, vaan käytän kirjaston palveluja, koska varaamalla ajoissa saa uutuudetkin kohtuullisen hyvin käsiinsä. Vähän tästä päätöksestä lipsuin toukokuussa, kun varausten käsittely kesti mielestäni liian kauan. Dome Karukosken elämäkertaa en malttanut odottaa, enkä Minna Lindgrenin uusinta, Aina on Toivoa, ne oli pakko saada heti luettaviksi.

Lukemiseen keskittyminen ei koronan aikana ollut ihan helppoa. TV-uutiset ja sanomalehdet olivat täynnä pandemian seurantaa ja oli vaikeaa sulkea se pois mielestä. Lopulta päätin rajoittaa uutisten seurantaani, jotta pystyisin ajattelemaan muutakin.

Karanteeniretket 2020

Maaliskuun puolivälissä suljettiin Kupittaan kuntosali toistaiseksi koronan takia, juuri kun olin tottunut hoitamaan kuntoani siellä kolme kertaa viikossa noin tunnin kerrallaan. Keräilin lehdistä jumppaohjeita, vaikka hyvin tiesin etten niitä koskaan noudattaisi. Silloin saimme ystävättäreni kanssa idean kuntosalitreenin korvaamiseksi: me testaisimme ympäristön luontopolut ja ulkoilureitit ja ne olisivat meidän kuntosalimme karanteenin aikana. Kartat esiin ja etsimään! 

Pidin kirjaa retkistämme ja postasin parhaita paloja facebookiin. Aloitimme tutusta reitistä ja kiersimme ensin Ruissalon luontopolun. Seuraava oli uusi rasti ja aika vaikea, opasteita oli harvassa ja jouduimme kysymään monta kertaa, miten Littoistenjärven ympäri pääsee kiertämään. Sama ongelma oli Maarian kivikautisella polulla, jolla jouduimme turvavälin päästä huutelemaan ja kyselemään ohjeita.

 Säät suosivat harrastustamme, ilmat olivat viileitä ja kevät jarrutteli tuloaan niin, että varhaiskevään hennosta vihreydestä sai nauttia useamman viikon. Ilmatieteen laitoksen sadetutkan ansiosta emme kastuneet kertaakaan kahden ja puolen kuukauden retkillämme. Yhteensä teimme yli 30 retkeä, pituudeltaan neljästä yhteentoista kilometriin. Muita kulkijoita oli vähänlaisesti eikä turvaetäisyyden pitäminen tuottanut ongelmia.

Liedon Parmaharjulla oli ensimmäinen kunnolla merkitty retkeilymaasto ja siellä kävimme kaksi kertaa, koska halusimme kiertää molemmat reitit. Aurajoen rantoja kuljimme kahdella eri reitillä, Halistenkoskelta Ravattulan Ristimäelle sekä Martinsillalta rautatiesillalle ja Tuomiokirkon kautta takaisin. Järvenrantaa seurailevia vaelluksia jatkoimme Haunisten altaalla Raisiossa ja Matildajärvellä Teijossa. Naantalissa kiersimme Luolajanjärven. Meren rannalle vei tiemme Ruissalon Kuuvannokassa ja Raision Uikkupolulla, jossa ihailimme mistelinoksia ja lammaslaumoja.

Paimion luontopolku yllätti monipuolisuudellaan, suomaisemassa pilkotti järvi ja sitten noustiin kalliolle. Kulkemista helpottivat pitkospuut ja köysikaiteet. Näkötorniin voi kiivetä jos halusi kokonaiskuvan seudusta.

Paraisten Sattmarkissa oli kaksi vaellusreittiä ja ne oli kierrettävä molemmat, koska opasteet olivat täälläkin ajan tasalla. Kuhankuonon Pukkipalon reitti oli varsin vaativa ja sisälsi kalliokiipeilyä. Lisää kokemuksia kertyi eläimistä, menomatkalla näimme kurkia pellolla ja jäniksiä tiellä, suolla kiemurteli meitä karkuun kyykäärme. Kotimatkalla ostimme käsidesiä pihamyymälästä.

Maskun Karevansuolla opasteet olivat taas puutteelliset, jouduimme kyselemään ohjeita ja silti saimme palata samaa reittiä takaisin. Loppumatkalla ihailimme Maskun Rivieran uimarantoja. Sudenpolku Nousiaisissa kierteli pellonreunoja ja kallioita.

Varsinais-Suomi tarjoaa yllättävän suuren valikoiman reittejä erilaisille retkeilijöille ja vaeltajille alle 50 kilometrin päässä Turusta. Kaukaisin kohde oli Teijon Matildajärvi, jonne matkaa kertyi 80 kilometriä. Lähimmät olivat Katariinanlaakso ja Vaarniemi, joihin lähdettiin kotipihasta.

Ennenkin on selvitty.

Ajankohtainen koronakriisi on palauttanut mieliin menneet kriisit ja niistä selviytymisen. Me suomalaisetkin olemme saaneet niistä osamme ja aina jotenkin selviytyneet. Tutustuin aiheeseen lähemmin vuosi sitten, kun luin Perttu Immosen kirjan Suomen rahvaan historia ja kirjoitin siitä kritiikin. Siinä seurataan kolmen suomalaisen suvun vaiheita keskiajalta 1800-luvulle. Yksi suvuista asui Satakunnassa ja niinpä he voisivat olla sukulaisia tai ainakin naapureita. Siksi oli helppo eläytyä heidän vaiheisiinsa.

Keskiajalla he ahtautuivat pimeään savupirttiinsä, jossa keskellä oli pöytä ja jonka seiniä kiersivät kiinteät penkit. Niiden alla tepasteli kotieläimiä ja niiden päällä nukkuivat ihmiset, olkia ja taljoja pehmikkeinään. Valoa saatiin pilkkomalla suohonkia päreiksi, joita lapset pitelivät. Pirttiä lämmitettiin ovinurkassa makaavalla, maakivistä kootulla uunilla. Siinä ei ollut savujohtoa, joten lämmityksen aikana ilma oli täynnä savua. Tuuletusta varten seinissä oli puuluukut.

Kun luin helmikuun kovilla pakkasilla kuvauksia elämästä savupirtissä, se sai minut ihmettelemään, miten on mahdollista, että he ylipäänsä pysyivät hengissä. Pakkasen lisäksi katovuosien ja kulkutautien kurimuksessa täytyi olla todella sitkeä selviytyäkseen talven yli.

Pelkästään luonnonvoimat ja taudit eivät koetelleet köyhää kansaa, vaan kuninkaat halusivat tuon tuosta puolustaa tai laajentaa valtakuntaansa, ja he pakottivat alamaisensa varustamaan keskuudestaan sotaväkeä. Monet sodat, venäläisten miehitykset ja sotilaiden ruokkiminen linnaleireissä koettelivat muutenkin niukasti eläviä viljelijöitä.

Kirja sai myös arvostamaan esi-isiemme ja -äitiemme tietotaitoa. Koulunkäyntiin ei ollut mahdollisuuksia, ja siksi suvun perimätieto oli tärkeä, täytyi tuntea maalajit ja osata viljellä eri lajeja. Piti pystyä rakentamaan työkalut, veneet ja pyydykset. Piti kerätä ruokaa talven varalle ja huolehtia eläimistä, jotta ruokaa riitti uuteen satoon asti. Nälkävuosina eläimiä piti teurastaa, koska oljetkin tarvittiin ihmisten ravinnoksi.

1900-luvulla suomalaisten piti selviytyä vielä sisällissodasta ja maailmansodasta, mutta täällä me yhä olemme. Eiköhän tästä koronastakin selvitä.