Ennenkin on selvitty.

Ajankohtainen koronakriisi on palauttanut mieliin menneet kriisit ja niistä selviytymisen. Me suomalaisetkin olemme saaneet niistä osamme ja aina jotenkin selviytyneet. Tutustuin aiheeseen lähemmin vuosi sitten, kun luin Perttu Immosen kirjan Suomen rahvaan historia ja kirjoitin siitä kritiikin. Siinä seurataan kolmen suomalaisen suvun vaiheita keskiajalta 1800-luvulle. Yksi suvuista asui Satakunnassa ja niinpä he voisivat olla sukulaisia tai ainakin naapureita. Siksi oli helppo eläytyä heidän vaiheisiinsa.

Keskiajalla he ahtautuivat pimeään savupirttiinsä, jossa keskellä oli pöytä ja jonka seiniä kiersivät kiinteät penkit. Niiden alla tepasteli kotieläimiä ja niiden päällä nukkuivat ihmiset, olkia ja taljoja pehmikkeinään. Valoa saatiin pilkkomalla suohonkia päreiksi, joita lapset pitelivät. Pirttiä lämmitettiin ovinurkassa makaavalla, maakivistä kootulla uunilla. Siinä ei ollut savujohtoa, joten lämmityksen aikana ilma oli täynnä savua. Tuuletusta varten seinissä oli puuluukut.

Kun luin helmikuun kovilla pakkasilla kuvauksia elämästä savupirtissä, se sai minut ihmettelemään, miten on mahdollista, että he ylipäänsä pysyivät hengissä. Pakkasen lisäksi katovuosien ja kulkutautien kurimuksessa täytyi olla todella sitkeä selviytyäkseen talven yli.

Pelkästään luonnonvoimat ja taudit eivät koetelleet köyhää kansaa, vaan kuninkaat halusivat tuon tuosta puolustaa tai laajentaa valtakuntaansa, ja he pakottivat alamaisensa varustamaan keskuudestaan sotaväkeä. Monet sodat, venäläisten miehitykset ja sotilaiden ruokkiminen linnaleireissä koettelivat muutenkin niukasti eläviä viljelijöitä.

Kirja sai myös arvostamaan esi-isiemme ja -äitiemme tietotaitoa. Koulunkäyntiin ei ollut mahdollisuuksia, ja siksi suvun perimätieto oli tärkeä, täytyi tuntea maalajit ja osata viljellä eri lajeja. Piti pystyä rakentamaan työkalut, veneet ja pyydykset. Piti kerätä ruokaa talven varalle ja huolehtia eläimistä, jotta ruokaa riitti uuteen satoon asti. Nälkävuosina eläimiä piti teurastaa, koska oljetkin tarvittiin ihmisten ravinnoksi.

1900-luvulla suomalaisten piti selviytyä vielä sisällissodasta ja maailmansodasta, mutta täällä me yhä olemme. Eiköhän tästä koronastakin selvitä.

Miten kirjat syntyvät?

Kirjoittaminen houkuttelee ja kiinnostaa minua ja siksi haluan tietää miten oikeat kirjailijat työskentelevät ja mikä heidät saa kirjoittamaan.  Kun luen hyvää kirjaa, silloin en ajattele miten se on tehty tai mitä kirjailija on ajatellut vaan annan tarinan viedä mukanaan ja nautin siitä.  Jälkeenpäin alan pohtia miten mukavaa olisi tietää, miten se on tehty ja miksi se on kirjoitettu juuri näin.

Ensimmäisen kerran pääsin kurkistamaan kirjailijan työhuoneeseen mediatutkimuksen aineopintojen kurssilla Aineistosta tarinoiksi, jossa sekä tieto- että romaanikirjailijat kertoivat työstään ja teostensa synnystä.

 Aki Ollikainen paljasti, miten hän oli hautausmaalla nähnyt nälkävuosien aikana kuolleiden hautoja ja halunnut tietää keitä he olivat. Hän halusi antaa kasvot näille ihmisille ja näin syntyi Nälkävuosi. Kristiina Vuori muisteli, miten hänestä tuli historiallisten romaanien kirjoittaja.

He kertoivat, miten koukuttavaa lähteiden etsiminen oli. Tommi Kinnunen auttoi vanhempiensa valokuvaamossa ja hän pohti, mitkä tilanteet oli haluttu ikuistaa. Lopottia varten hän kulki pianonvirittäjän mukana ja kävi pankissa kyselemässä sijoitusneuvonnasta. Hannu Salmi halusi kirjoittaa Frans Lejonin elämästä ja hänen oli yritettävä tavoittaa kuurosokean elämysmaailma.

Kurssilta sai eväitä myös omaan kirjoittamiseen. Tommi Kinnunen muisteli ylioppilasteatterissa oppineensa, ettei pidä kuvailla jos voi näyttää. Hän väitti, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä tunteiden kuvauksia vaan ne on tuotava esille toiminnassa.

Tämä kurssi herätti kiinnostuksen kirjailijan työhön ja halusin tietää lisää. Onneksi YLE tuli hätiin ja alkoi julkaista torstain Aamun kirja –sarjan jatkoksi radiosta ja Areenasta kuultavaa Luomiskertomusta. Sen avulla voin ottaa lenkkiseurakseni kirjailijan, joka kertoo haastattelijalle työstään ja kirjojensa synnystä. Olen kuunnellut, miksi Antti Tuuri päätti kuvata kolmen polven ruotsinsuomalaisia, uusia maahanmuuttajia ja ruotsalaisia lähiöitä teoksessaan Aavan meren tuolla puolen. Tiedän, miten sosialistinen utopiayhteisö Sointula kietoutuu nykyajan ympäristöaatteeseen Mari Mörön romaanissa Hajavalo.

Heini Junkkaala kuvaili, millaista on yrittää päästä lapsen ajatusmaailmaan sisään. Hän on kirjoittanut samasta aiheesta sekä näytelmän että romaanin, Kymmenen tikkua laudalla, ja hän vertaili näitä kirjoitusprosesseja keskenään.

Miten näytelmästä tehdään romaani tai miten kirja dramatisoidaan elokuvaksi? Tätä herkkua YLE tarjoaa vielä lisää, ohjelmasarja Kirja vs. Leffa alkoi tammikuussa ja siitä on julkaistu jo kuusi osaa. Niiden kuunteleminen minulla on vielä edessä.

Mediakulttuuri murroksessa

Jussi Pullinen ennustaa, että suomalaiset näkevät alkaneena vuonna kaikilla kanavilla entistä useamman TV-ohjelman ensin verkosta ja vasta myöhemmin televisiosta (HS 31.12.2016). Aika monelle verkkokatselu riittääkin, eikä sarjaa katsota enää TV:stä. Katsoin juuri viimeisen osan Ylen Syke-sarjan neljännestä kaudesta, joka alkaa tänä iltana kakkoskanavalla.

Verkossa on jo tähän mennessä voinut katsoa monta muutakin sarjaa eri kanavilla. Erittäin suosittu oli Ylen Luottomies-sarja, jonka 9-minuuttiset jaksot kertovat jotain nykykatsojan lyhytjännitteisyydestä. Useimmat sarjat, kuten Sorjonen on kuitenkin vielä tehty vakiomittaisiksi.

Verkkokatselun lisääntyminen voi vaikuttaa myös elokuvateattereihin. Veli-Pekka Lehtonen listasi (HS 30.12.2016) kymmenen vuoden 2016 elokuvaa, jotka jäivät mieleen, ja kaksi niistä on nähtävissä maksullisessa Netflix-suoratoistopalvelussa (Houda Benyaminan Divines ja Ava DuVernayn dokumentti 13. lisäys). Teatterilevitykseen ne tulevat luultavasti myöhemmin, Divines voitti Cannesin elokuvajuhlilla erikoisohjaajapalkinnon ja 13. lisäys on yksi vaikuttavimmista dokumenteista mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Verkko- ja teatterilevityksen rajoja haetaan jo Suomessa: Tuukka Temosen Teit meistä kauniin vedettiin pois teatterilevityksestä, kun se tuli Elisa Viihteen digitaaliseen vuokralevitykseen.

Toisaalta, elokuvateatterien suosion hiipumista on ennustettu monesti ennenkin, ensin television takia, sitten videonauhureiden. Entä nyt? Riittävätkö yhteinen kokemus, laajakangas ja 3D-tekniikka houkuttelemaan katsojat kotiteatterista elokuvateatteriin?

Sininen laulu pyörimään kouluissa

Sodankylän elokuvajuhlien avajaisissa muisteltiin edesmennyttä Peter von Baghia. Toimittaja Jutta Sarhimaa kirjoittaa (HS 11.6.2015), että alussa ei tahtonut löytyä sanoja. Tilanteen pelasti Aki Kaurismäki, joka sieppasi mikin ja kevensi tunnelmaa antamalla ilmaisen vinkin opetushallitukselle: Pistäisivät dokkarisarja Sinisen laulun pyörimään kouluissa niin homma on hoidettu!

Sininen laulu, Suomen taiteiden tarina on Peter von Baghin 12-osainen TV-sarja, joka sai ensiesityksensä vuosina 2003-2004. Sarjaa varten haastateltiin yli sataa eri kulttuurialojen vaikuttajaa ja se sisältää runsaasti ainutlaatuisia arkistolöytöjä. Sarja herätti vilkkaan keskustelun ja katsojat kyselivät, saako sen dvd-versiona ja onko se joskus saatavissa kirjan muodossa. Niinpä vuonna 2007 julkaistiin samanniminen kirja. Tekijän sanoin "kirjaversio on kollaasi, rakennettu eri keinoin kuin TV-sarja, muisto siitä mutta itsellinen teos".

Kannatan lämpimästi Kaurismäen ehdotusta käyttää TV-sarjaa opetusmateriaalina koulussa ja siten tallentaa eri taiteet osaksi tulevien sukupolvien yhteistä kansallista muistia. Sen rinnalle nostaisin Väinö Linnan kolmiosaisen teoksen Täällä pohjantähden alla ja siitä tehdyt elokuvaversiot.

Muistatteko, kun TV:ssä kämmenelle syttyi liekki?

Toimittaja Harri Uusitorppa muistelee Ylen tietoiskuja (HS 24.3.2015). Niitä esitettiin ohjelmien välissä 1960-luvulta alkaen ja niiden tarkoitus oli valistaa suomalaisia mm. liikenteen, heikkojen jäiden  ja tupakan vaaroista. Parhaiten lienee kansan yhteiseen tajuntaan jäänyt tietoisku, jossa päiväkotilapset kertoivat ammattihaaveistaan (lääkärihoitaja, krattorimies, lakasinkoneenkuljettaja ym.) ja lopuksi varoitettiin että "meistä aikuisista riippuu, murskaantuvatko unelmat auton alle".

Tietoiskut olivat aikansa tuote, TV-tuotantoa ohjasi Ohjelmatoiminnan säännöstö ja television tehtävänä oli heijastaa yhteiskunnassa ilmeneviä arvoja ja arvostuksia. Tietoiskuja tehtiin usein yhteistyössä viranomaisten, ministeriöiden ja järjestöjen kanssa.Tekijät pyysivät myös mainostoimistoilta käsikirjoituksia, jotkan Yle sitten osti ja toteutti itse täysin oikeuksin.

Jos haluatte palauttaa mieleen lapsuuden/nuoruuden TV-muistoja, niin Ylen Elävästä arkistosta löydätte noin 70 tietoiskua.

Mediakritiikki on muotia osa 2

Helsingin Sanomien (12.9.2014) lähes aukeaman jutun otsikoksi oli valittu "Helsingin johtopestiin ehdolla taas Rädyn kaveri". Iltasanomat sanoi asian vielä selvemmin: "Rädyn sijaiseksi taas ehdolla Rädyn kaveri".  Otsikon sananvalinnasta nousi aikamoinen meteli Facebookissa.

Viestiketjun aloitti ministeri Krista Kiurun erityisavustaja Esa Suominen, jonka mielestä otsikointi ei ole enää reilua. Pienessä maassa kaikki yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset tuntevat toisensa tavalla tai toisella.

Lukuisissa kommenteissa kirjoittajat miettivät erakoitumista ja ystävyyssuhteiden katkaisemista, jos aikoo jatkaa politiikassa. Joku pohtii, onko medialla sellainen logiikka, että jos jokin virhe löydetään, niin aletaan etsiä muita ja ajetaan poliitikko nurkkaan. Yksi kehottaa käyttämään medialukutaitoa ja on sitä mieltä, ettei otsikon ole tarkoituskaan olla reilu vaan kerätä klikkauksia. Toinen antaa sille nimenkin, klikkausjournalismi.

Joonas Laitisen juttu HS:ssä on muuten asiallinen ja tasapuolinen, hän on haastatellut useita helsinkiläisen sosiaali- ja terveysalan vaikuttajia sekä myös Rätyä ja sijaisehdokas Pia Sutista. Sen otsikko vain näyttää epäilyttävästi ajojahdilta ja klikkausjournalismilta.

Kansankäräjät netissä osa 2

Kirjoitin 6.5.2014 Helsingin Sanomien joukkoistamishankkeesta, jolla kerättiin kansalta ideoita paremman Suomen rakentamiseksi. Näitä ideoita kertyi yhteensä 6 859 HS.fi:n Kansankäräjät -palveluun. Erilaisten karsinta-, analysointi-, keskustelu- ja louhintamenetelmien avulla tehtiin yhteenveto, josta selvisi, millaisia asioita vastaajat pitivät tärkeimpinä ja miten suuri yksimielisyys niiden tärkeydestä vallitsee.

Syyskuun kuukausiliitteessä Anni Lassila ja Vappu Kaarenoja esittelevät tuloksia. Suosituin aihe oli verotus, ja hyvin paljon sanottavaa kansalla oli myös koulutuksesta, työnteosta, tasa-arvosta, yksilön vastuusta, yrittämisestä ja demokratiasta. Toimittajien mielestä ehdotukset kertovat siitä, millainen Suomesta on lähes satavuotisen itsenäisyyden aikana tullut ja miten yhteiskunta on vähä vähältä ottanut vastuun heikommistaan. Kansa vaatii palvelujen hienosäätöä, mutta niiden olemassaolosta ei enää tarvitse taistella.

Jutun otsikko on "Liiallinen holhous ja sääntely pois", ja toimittajat antavat esimerkeiksi mm. kauppojen aukioloajat ja alkoholin myynnin. Jutun pääkuvana on hyvin ohut kirja Suomen laki 2017.

Toimittajat nostavat esiin muutamia ehdotuksia, ja niitä verrataan muiden maiden käytäntöihin tai selostetaan nykykäytännön historiallista taustaa. Joistakin ehdotuksista ja niiden seurauksista he ovat pyytäneet asiantuntijalausuntoja: mm. suoran demokratian vaatimuksia kommentoi Sami Borg, jonka mukaan kansanäänestysten esteenä on usein korkea hinta, mutta sähköinen äänestys voisi muuttaa tilanteen.

Saska Saarikoski selostaa kainalojutussa, miten joukkoaivo toimi. Hänen mukaansa mitään tajunnanräjäyttävää ei kyselyssä löytynyt, mutta viilattavaa kuitenkin olisi, varsinkin yrittämistä ja työntekoa rajoittavia sääntöjä pitäisi Suomessa karsia.