Miten kirjat syntyvät?

Kirjoittaminen houkuttelee ja kiinnostaa minua ja siksi haluan tietää miten oikeat kirjailijat työskentelevät ja mikä heidät saa kirjoittamaan.  Kun luen hyvää kirjaa, silloin en ajattele miten se on tehty tai mitä kirjailija on ajatellut vaan annan tarinan viedä mukanaan ja nautin siitä.  Jälkeenpäin alan pohtia miten mukavaa olisi tietää, miten se on tehty ja miksi se on kirjoitettu juuri näin.

Ensimmäisen kerran pääsin kurkistamaan kirjailijan työhuoneeseen mediatutkimuksen aineopintojen kurssilla Aineistosta tarinoiksi, jossa sekä tieto- että romaanikirjailijat kertoivat työstään ja teostensa synnystä.

 Aki Ollikainen paljasti, miten hän oli hautausmaalla nähnyt nälkävuosien aikana kuolleiden hautoja ja halunnut tietää keitä he olivat. Hän halusi antaa kasvot näille ihmisille ja näin syntyi Nälkävuosi. Kristiina Vuori muisteli, miten hänestä tuli historiallisten romaanien kirjoittaja.

He kertoivat, miten koukuttavaa lähteiden etsiminen oli. Tommi Kinnunen auttoi vanhempiensa valokuvaamossa ja hän pohti, mitkä tilanteet oli haluttu ikuistaa. Lopottia varten hän kulki pianonvirittäjän mukana ja kävi pankissa kyselemässä sijoitusneuvonnasta. Hannu Salmi halusi kirjoittaa Frans Lejonin elämästä ja hänen oli yritettävä tavoittaa kuurosokean elämysmaailma.

Kurssilta sai eväitä myös omaan kirjoittamiseen. Tommi Kinnunen muisteli ylioppilasteatterissa oppineensa, ettei pidä kuvailla jos voi näyttää. Hän väitti, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä tunteiden kuvauksia vaan ne on tuotava esille toiminnassa.

Tämä kurssi herätti kiinnostuksen kirjailijan työhön ja halusin tietää lisää. Onneksi YLE tuli hätiin ja alkoi julkaista torstain Aamun kirja –sarjan jatkoksi radiosta ja Areenasta kuultavaa Luomiskertomusta. Sen avulla voin ottaa lenkkiseurakseni kirjailijan, joka kertoo haastattelijalle työstään ja kirjojensa synnystä. Olen kuunnellut, miksi Antti Tuuri päätti kuvata kolmen polven ruotsinsuomalaisia, uusia maahanmuuttajia ja ruotsalaisia lähiöitä teoksessaan Aavan meren tuolla puolen. Tiedän, miten sosialistinen utopiayhteisö Sointula kietoutuu nykyajan ympäristöaatteeseen Mari Mörön romaanissa Hajavalo.

Heini Junkkaala kuvaili, millaista on yrittää päästä lapsen ajatusmaailmaan sisään. Hän on kirjoittanut samasta aiheesta sekä näytelmän että romaanin, Kymmenen tikkua laudalla, ja hän vertaili näitä kirjoitusprosesseja keskenään.

Miten näytelmästä tehdään romaani tai miten kirja dramatisoidaan elokuvaksi? Tätä herkkua YLE tarjoaa vielä lisää, ohjelmasarja Kirja vs. Leffa alkoi tammikuussa ja siitä on julkaistu jo kuusi osaa. Niiden kuunteleminen minulla on vielä edessä.

Mediakulttuuri murroksessa

Jussi Pullinen ennustaa, että suomalaiset näkevät alkaneena vuonna kaikilla kanavilla entistä useamman TV-ohjelman ensin verkosta ja vasta myöhemmin televisiosta (HS 31.12.2016). Aika monelle verkkokatselu riittääkin, eikä sarjaa katsota enää TV:stä. Katsoin juuri viimeisen osan Ylen Syke-sarjan neljännestä kaudesta, joka alkaa tänä iltana kakkoskanavalla.

Verkossa on jo tähän mennessä voinut katsoa monta muutakin sarjaa eri kanavilla. Erittäin suosittu oli Ylen Luottomies-sarja, jonka 9-minuuttiset jaksot kertovat jotain nykykatsojan lyhytjännitteisyydestä. Useimmat sarjat, kuten Sorjonen on kuitenkin vielä tehty vakiomittaisiksi.

Verkkokatselun lisääntyminen voi vaikuttaa myös elokuvateattereihin. Veli-Pekka Lehtonen listasi (HS 30.12.2016) kymmenen vuoden 2016 elokuvaa, jotka jäivät mieleen, ja kaksi niistä on nähtävissä maksullisessa Netflix-suoratoistopalvelussa (Houda Benyaminan Divines ja Ava DuVernayn dokumentti 13. lisäys). Teatterilevitykseen ne tulevat luultavasti myöhemmin, Divines voitti Cannesin elokuvajuhlilla erikoisohjaajapalkinnon ja 13. lisäys on yksi vaikuttavimmista dokumenteista mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Verkko- ja teatterilevityksen rajoja haetaan jo Suomessa: Tuukka Temosen Teit meistä kauniin vedettiin pois teatterilevityksestä, kun se tuli Elisa Viihteen digitaaliseen vuokralevitykseen.

Toisaalta, elokuvateatterien suosion hiipumista on ennustettu monesti ennenkin, ensin television takia, sitten videonauhureiden. Entä nyt? Riittävätkö yhteinen kokemus, laajakangas ja 3D-tekniikka houkuttelemaan katsojat kotiteatterista elokuvateatteriin?

Sininen laulu pyörimään kouluissa

Sodankylän elokuvajuhlien avajaisissa muisteltiin edesmennyttä Peter von Baghia. Toimittaja Jutta Sarhimaa kirjoittaa (HS 11.6.2015), että alussa ei tahtonut löytyä sanoja. Tilanteen pelasti Aki Kaurismäki, joka sieppasi mikin ja kevensi tunnelmaa antamalla ilmaisen vinkin opetushallitukselle: Pistäisivät dokkarisarja Sinisen laulun pyörimään kouluissa niin homma on hoidettu!

Sininen laulu, Suomen taiteiden tarina on Peter von Baghin 12-osainen TV-sarja, joka sai ensiesityksensä vuosina 2003-2004. Sarjaa varten haastateltiin yli sataa eri kulttuurialojen vaikuttajaa ja se sisältää runsaasti ainutlaatuisia arkistolöytöjä. Sarja herätti vilkkaan keskustelun ja katsojat kyselivät, saako sen dvd-versiona ja onko se joskus saatavissa kirjan muodossa. Niinpä vuonna 2007 julkaistiin samanniminen kirja. Tekijän sanoin "kirjaversio on kollaasi, rakennettu eri keinoin kuin TV-sarja, muisto siitä mutta itsellinen teos".

Kannatan lämpimästi Kaurismäen ehdotusta käyttää TV-sarjaa opetusmateriaalina koulussa ja siten tallentaa eri taiteet osaksi tulevien sukupolvien yhteistä kansallista muistia. Sen rinnalle nostaisin Väinö Linnan kolmiosaisen teoksen Täällä pohjantähden alla ja siitä tehdyt elokuvaversiot.

Muistatteko, kun TV:ssä kämmenelle syttyi liekki?

Toimittaja Harri Uusitorppa muistelee Ylen tietoiskuja (HS 24.3.2015). Niitä esitettiin ohjelmien välissä 1960-luvulta alkaen ja niiden tarkoitus oli valistaa suomalaisia mm. liikenteen, heikkojen jäiden  ja tupakan vaaroista. Parhaiten lienee kansan yhteiseen tajuntaan jäänyt tietoisku, jossa päiväkotilapset kertoivat ammattihaaveistaan (lääkärihoitaja, krattorimies, lakasinkoneenkuljettaja ym.) ja lopuksi varoitettiin että "meistä aikuisista riippuu, murskaantuvatko unelmat auton alle".

Tietoiskut olivat aikansa tuote, TV-tuotantoa ohjasi Ohjelmatoiminnan säännöstö ja television tehtävänä oli heijastaa yhteiskunnassa ilmeneviä arvoja ja arvostuksia. Tietoiskuja tehtiin usein yhteistyössä viranomaisten, ministeriöiden ja järjestöjen kanssa.Tekijät pyysivät myös mainostoimistoilta käsikirjoituksia, jotkan Yle sitten osti ja toteutti itse täysin oikeuksin.

Jos haluatte palauttaa mieleen lapsuuden/nuoruuden TV-muistoja, niin Ylen Elävästä arkistosta löydätte noin 70 tietoiskua.

Mediakritiikki on muotia osa 2

Helsingin Sanomien (12.9.2014) lähes aukeaman jutun otsikoksi oli valittu "Helsingin johtopestiin ehdolla taas Rädyn kaveri". Iltasanomat sanoi asian vielä selvemmin: "Rädyn sijaiseksi taas ehdolla Rädyn kaveri".  Otsikon sananvalinnasta nousi aikamoinen meteli Facebookissa.

Viestiketjun aloitti ministeri Krista Kiurun erityisavustaja Esa Suominen, jonka mielestä otsikointi ei ole enää reilua. Pienessä maassa kaikki yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset tuntevat toisensa tavalla tai toisella.

Lukuisissa kommenteissa kirjoittajat miettivät erakoitumista ja ystävyyssuhteiden katkaisemista, jos aikoo jatkaa politiikassa. Joku pohtii, onko medialla sellainen logiikka, että jos jokin virhe löydetään, niin aletaan etsiä muita ja ajetaan poliitikko nurkkaan. Yksi kehottaa käyttämään medialukutaitoa ja on sitä mieltä, ettei otsikon ole tarkoituskaan olla reilu vaan kerätä klikkauksia. Toinen antaa sille nimenkin, klikkausjournalismi.

Joonas Laitisen juttu HS:ssä on muuten asiallinen ja tasapuolinen, hän on haastatellut useita helsinkiläisen sosiaali- ja terveysalan vaikuttajia sekä myös Rätyä ja sijaisehdokas Pia Sutista. Sen otsikko vain näyttää epäilyttävästi ajojahdilta ja klikkausjournalismilta.

Kansankäräjät netissä osa 2

Kirjoitin 6.5.2014 Helsingin Sanomien joukkoistamishankkeesta, jolla kerättiin kansalta ideoita paremman Suomen rakentamiseksi. Näitä ideoita kertyi yhteensä 6 859 HS.fi:n Kansankäräjät -palveluun. Erilaisten karsinta-, analysointi-, keskustelu- ja louhintamenetelmien avulla tehtiin yhteenveto, josta selvisi, millaisia asioita vastaajat pitivät tärkeimpinä ja miten suuri yksimielisyys niiden tärkeydestä vallitsee.

Syyskuun kuukausiliitteessä Anni Lassila ja Vappu Kaarenoja esittelevät tuloksia. Suosituin aihe oli verotus, ja hyvin paljon sanottavaa kansalla oli myös koulutuksesta, työnteosta, tasa-arvosta, yksilön vastuusta, yrittämisestä ja demokratiasta. Toimittajien mielestä ehdotukset kertovat siitä, millainen Suomesta on lähes satavuotisen itsenäisyyden aikana tullut ja miten yhteiskunta on vähä vähältä ottanut vastuun heikommistaan. Kansa vaatii palvelujen hienosäätöä, mutta niiden olemassaolosta ei enää tarvitse taistella.

Jutun otsikko on "Liiallinen holhous ja sääntely pois", ja toimittajat antavat esimerkeiksi mm. kauppojen aukioloajat ja alkoholin myynnin. Jutun pääkuvana on hyvin ohut kirja Suomen laki 2017.

Toimittajat nostavat esiin muutamia ehdotuksia, ja niitä verrataan muiden maiden käytäntöihin tai selostetaan nykykäytännön historiallista taustaa. Joistakin ehdotuksista ja niiden seurauksista he ovat pyytäneet asiantuntijalausuntoja: mm. suoran demokratian vaatimuksia kommentoi Sami Borg, jonka mukaan kansanäänestysten esteenä on usein korkea hinta, mutta sähköinen äänestys voisi muuttaa tilanteen.

Saska Saarikoski selostaa kainalojutussa, miten joukkoaivo toimi. Hänen mukaansa mitään tajunnanräjäyttävää ei kyselyssä löytynyt, mutta viilattavaa kuitenkin olisi, varsinkin yrittämistä ja työntekoa rajoittavia sääntöjä pitäisi Suomessa karsia.

Ammattitoimittaja vai bloggaaja?

Juhani Karila (HS 4.9.2014) näkee muutoksen merkkejä Kotilieden ilmoituksessa (20.8.2014), jolla lehti pyytää lukijoita lähettämään arvioita historiallisista romaaneista. Hänen mielestään lehti yrittää korvata ammattitoimittajan työtä ilmaistyövoimalla. Hän muistelee myös MTV:n kampanjaa, jolla etsittiin "tähtitoimittajia" tekemään haastatteluja festareille pääsylipun hinnalla.

Käynnissä on kilpailu näkyvyydestä ammattitoimittajien ja aktiiviharrastajien välillä. Samaa ongelmaa pohtii Reetta Räty (HS Teema 4/14), hän kuvaa juttujen viimeistelyä HS:n toimituksessa ja vertaa sitä tyttärensä videoblogipostaukseen, joka syntyi neljässä minuutissa. Hän kysyy "haluaako tämä lapsi ikinä maksaa siitä, että jonkin jutun otsikkoa on miettinyt kolme hyväpalkkaista ammattilaista". Miten journalistit pärjäävät, jos kuka tahansa voi julkaista mitä tahana ilmaiseksi?

Rädyn mukaan mediataloilla on talouskriisin lisäksi potentiaalinen uskottavuuskriisi: riittääkö lupaus "laadusta", "riippumattomuudesta" ja "epäkohtien esille tuomisesta", kun vastassa on videobloggaajien "aitous" ja "oma näkökulma"?

Karilan mielestä on hyvä, että kirjoista kirjoitetaan mahdollisimman paljon. Hän haluaa kuitenkin tehdä selvän eron ammatikseen lukevan ammattikriitikon ja bloginpitäjän välillä. Tätä  eroa voi arvioida vaikkapa vertaamalla Sanna Kangasniemen (HS 4.9.20014) arviota Anna-Leena Härkösen romaanista Kaikki oikein ja Mari A:n kirjablogia (http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2014/08/anna-leena-harkonen-kaikki-oikein.html).